Gregory Bateson (1904-1980)

Gregory Bateson keskittyi tutkimuksessaan yksilön ja hänen ympäristönsä väliseen vuorovaikutukseen. Hän nosti esille, että kommunikaatio tapahtuu kommunikatiivisessa kehyksessä, joka määrää sen, mitkä tapahtumat tapahtuvat kaikkien mahdollisten tapausten joukosta. Toisaalta hän tutki yksilön oppimista, kehittäen oppimisteorian, jossa yksilön oppimista tutkitaan prosessina. Lisäksi Bateson tutki yksilön ja yhteiskunnan suhdetta kontrolliin, sekä kontrollin vaikutusta yksilön toimintaan.

Batesonin mukaan toiminnan kommunikatiivinen kehys rakentuu metaviestinnästä, joka antaa vihjeitä siitä, miten annettu viesti kuuluu tulkita. Eläinten vuorovaikutuksesta tehdyssä tutkimuksessa hän osoitti nonverbaalisten eleiden toimivan metaviestintänä ja kertovan toimijoiden välisistä suhteista. Toisaalta kommunikatiivinen kehys itsessään määrää sen, millaiseksi osapuolten välinen vuorovaikutus muodostuu. Esimerkiksi eläimet voivat joko leikkiä taistelua tai hyökätä oikeasti toistensa kimppuun. Jos kyseessä on leikki, kumpikin osapuoli tulkitsee toisen hyökkäyksen leikiksi, eikä taisteluksi. Bateson tuo esiin, että toimimatta jättäminenkin on viestintää, sillä sekin kertoo muille yksilön ajatuksista. Vuorovaikutuksessa olevat yksilöt eivät siis voi olla viestimättä toisilleen.

Toinen Batesonin tutkimuksen kohde oli yksilön oppiminen. Bateson erottaa oppimisesta kaksi tasoa, joista ensimmäisellä opitaan yksittäisten asioiden suhteista ja toisella oppimisen tavoista. Ensimmäisellä tasolla opitaan siis käsitys yksittäisistä tilanteista, kun taas toisella tasolla opitaan soveltamaan tietoa useisiin tilanteisiin. Toisen tason oppiminen tapahtuu toistuvissa, samankaltaisissa tilanteissa, joissa muodostetaan yleinen suhtautumistapa johonkin tiettyyn asiaan. Oletus eri tilanteissa samana pysyvästä minästä on Batesonin mukaan eräs kyseenalaistamattomista suhtautumistavoista. Vaikka tilanne ja ympäristö vaikuttavat omaan toimintaan, itsensä ajattelee helposti pysyvän muuttumattomana tilanteessa kuin tilanteessa. 

Toisaalta ihminen kohtaa elämänsä aikana monenlaisia tilanteita, joissa suhtautumista joutuu myös muuttamaan. Kuitenkaan yksittäiset poikkeukset oppimisessa eivät helposti muuta yleistä suhtautumistapaa, vaikka myös käänteisoppiminen on mahdollista. Käänteisoppimiseksi Bateson kutsuu jonkin asian päin vastaista oppimista. Tällaisessa oppimisessa yleensä jää huomiotta uusi mahdollinen tulkinta ja oikeana tulkintana pidetään aikaisemmin vääränä pidettyä käsitystä. Kolmannen tason oppimisessa taas opitaan aivan uusi näkökulma, jota ei aikaisemmin olla tultu edes ajatelleeksi. Nollatason oppimista puolestaan kuvaa yksilön muuttumaton suhtautuminen tilanteeseen.

Vuorovaikutuksen ja oppimisen lisäksi Bateson tutki yksilön käsitystä kontrollista. Tässä Bateson tuo uudelleen esille minän ja yhteiskunnan välisen vuorovaikutuksen. Kuten minä nähdään ympäristöstä erillisenä, kontrollinkin ajatellaan olevan joko yhteiskunnalla tai yksilöllä. Batesonin mukaan kuitenkin tapahtumat etenevät vuorovaikutusketjussa, joten niiden kontrolli on aina monitahoista. Sosiaalipsykologiassa tutkimuksessa tärkeämpää on yleensä se, miten asioiden uskotaan olevan, kuin se, miten asiat todella ovat. Ulkoinen kontrolli nähdään usein sisäisen kontrollin vastakohtana, ja siksi pelottavana. Bateson kuitenkin kyseenalaistaa käsityksen siitä, että kontrolli olisi vain jompaa kumpaa näistä. Tämä käsitys poikkeaa useiden muiden sosiaalipsykologien ajattelusta, jossa kontrollin nähdään olevan sisäistä tai ulkoista.

Batesonin keskeisimpänä ajatuksena voidaan pitää yksilön ja yhteiskunnan välisen vuorovaikutuksen korostamista. Kuten vuorovaikutus muodostuu metaviestinnän ja kommunikaatiokehyksen kautta, opitut käsityksetkin muodostuvat erilaisissa tilanteissa. Vastaavasti kontrollikaan ei hänen mukaansa ole yksiselitteisesti yksilöllä tai yhteiskunnalla, vaan kummallakin, koska yksilö ja yhteiskunta ovat jatkuvassa vuorovaikutuksessa keskenään. Batesonin ajatuksia kommunikaatiokehyksistä on kehittänyt edelleen mm. Erving Goffman, joka on tutkinut käyttäytymisen muutosta erilaisissa tilanteissa.

Batesonin oppimisteoriaa havainnollistavat hyvin esimerkiksi yliopiston erilaiset lähdeviitekäytännöt. Yhden lähdeviitekäytännön oppiminen kuvaa toisen tason oppimista, sillä samaa lähdeviitekäytäntöä voi soveltaa useissa eri esseissä. Toisaalta joissakin tutkielmissa vaaditaan erilaista viittaustekniikkaa, jota varten täytyy opetella uusi tapa viitata lähteisiin. Niinpä lähteisiin viittaaminen voi olla sekä tilannekohtaista että yleinen tapa. Kontrolliin suhtautumista taas kuvaavat esimerkiksi vankila ja sairaala, joissa vangit ja potilaat antautuvat muiden kontrolloitaviksi. Toki molemmissa tapauksissa kontrolli onkin yksilöä enemmän toisilla, mutta ajatus muiden kontrollista vielä vahvistaa käyttäytymistä muiden kontrolloinnin mukaan. Pohdimmekin, miten vaikkapa vankien käyttäytymiseen vaikuttaa se, että hän antaa kontrollin omasta toiminnastaan muille. Osaako vapautunut vanki enää ajatella kontrollin olevan itsellään? Kysymys saa miettimään, ovatko tällaiset jyrkät jaot yhteiskunnan ja yksilön omasta kontrollista todella paikkansa pitäviä, ja kannattaako tällaisia jakoja luoda. Samalla se osoittaa, että Batesonin teoria kontrollista on edelleen ajankohtainen.

- Vilhelmiina

George Herbert Mead (1863-1931)

George Herbert Mead keskittyi tutkimuksessaan yksilöiden ja yhteiskunnan väliseen vuorovaikutukseen. Hänen mukaansa yksilöä tai yhteiskuntaa ei voi tarkastella yksinään, koska kumpikin vaikuttavat jatkuvasti toiseen, vaan tutkimuksessa on otettava molempien osapuolien toiminta huomioon. Samalla kun yhteiskunta vaikuttaa yksilön toimintaan, yksilön toiminta vaikuttaa yhteiskunnan hyväksymiin toimintamalleihin ja traditioihin. Meadin ajattelun mukaan myös minuus syntyy tässä yksilön ja yhteiskunnan välisessä symbolisessa interaktionismissa.

Meadin ajattelu minuudesta ja yhteiskunnasta esitellään teoksessa Mind, Self and Society, johon on koottu useita hänen tutkimuksiaan aiheesta. Tutkimuksessaan kommunikaatiosta Mead tuo esille, että yksilön käyttäytyminen on ymmärrettävä suhteessa toimintaan sen sijaan, että tietynlaisten ärsykkeiden ajateltaisiin tuottavan aina samanlaista toimintaa. Minän viesti toiselle tapahtuu merkitsevään symboliin pohjautuvalla eleellä, jonka merkitys riippuu paitsi eleen esittäjästä, myös eleen tulkitsijasta ja eleeseen liittyvästä toiminnasta. Toisin sanoen käyttäytyminen riippuu tilanteesta ja muista siihen vaikuttavista yksilöistä. Tulkitakseen eleen oikein yksilön täytyy osata asettua eleen ilmaisijan rooliin ja sopeutua siten vallitsevaan tilanteeseen.

Kommunikaatiossa yksilö toimii samalla kertaa sekä puhujana että kuulijana. Meadin mukaan minuus syntyykin vuorovaikutuksessa, jossa yksilö vertaa itseään toisiin. Minuudessa voi erottaa kaksi puolta, joista toinen toimii nykyhetkessä ja toinen on jo toteutunut. Minuuden ”I”- puoli kuvaa parhaillaan toimivaa minää, kun taas ”Me”- puoli kuvaa minän jo omaksumia asenteita ja käsityksiä. Sosiaaliset instituutiot Mead luokittelee ”yleistyneiksi toisiksi”, jotka vaikuttavat yksilön ajattelumaailmaan. Toiminnassa ”I” puoli siis merkitsee uudenlaista käyttäytymistä ja vastaavasti ”Me” puoli normien mukaista käyttäytymistä. Nämä minuuden kaksi eri puolta mahdollistavat siis sen, että yksilö toimii samanaikaisesti normien ohjaamana ja uusia toimintatapoja luoden.

Kehityksellisesti roolinotto etenee siten, että yksilö sopeutuu ensin yhden henkilön rooliin ja sitten useampien henkilöiden rooleihin. Yhden henkilön rooliin lapsi sopeutuu leikissä ja monien henkilöiden rooliin pelissä. Tätä kautta lapsi kasvaessaan oppii sopeutumaan samanaikaisesti yhteiskunnan monien henkilöiden asettamiin sääntöihin ja normeihin. Sivumennen Mead pohtii analyysissaan rikollisuuden syntyä ja koulutuksen merkitystä. Rikolliseen alakulttuuriin kuuluva lapsi ei opi samoja sääntöjä yhteiskunnasta kuin muut, minkä vuoksi hän joutuu ongelmiin yhteiskunnassa toimiessaan. Meadin käsityksen mukaan ilman sosiaalisia instituutioita kypsä kehitys ei olekaan mahdollinen.

Keskeisintä Meadin tutkimukselle on sosiaalisen vuorovaikutuksen tutkiminen. Tärkein kysymys tässä on se, miten vuorovaikutus ja minuus kehittyvät samanaikaisesti. Analyysin erikoisuus on juuri siinä, että minuuden nähdään syntyvän vain vuorovaikutuksessa toisten kanssa. Vaikka Meadin näkemys yksilön ja yhteiskunnan vuorovaikutuksesta ei ole uusi, hänen näkökulmansa korostaa muita sosiaalitieteilijöitä enemmän sosiaalisen vaikutusta yksilön kehityksessä.

Meadin ajattelu näkyy monen myöhemmän sosiaalipsykologian klassikon kohdalla. Näistä esimerkkejä ovat Erving Goffmann, Herbert Blumer ja Manfred Kuhn. Meadin ajattelulla voidaan myös nähdä yhteyksiä etnometodologiaan, dramaturgiseen sosiologiaan ja keskustelunanalyysiin. Meadin tutkimusta on lisäksi seurannut postmeadilaisuus, joka korostaa yksilön tutkimista kokonaisuutena psykologisen, biologisen ja fyysisen osan erottamisen sijaan.

Esimerkkinä Meadin kuvaamasta symbolisesta interaktionismista mieleemme tulivat kirjoittamattomat säännöt, joiden noudattaminen perustuu tilanteiden tulkitsemiseen ja niihin eläytymiseen suoranaisten käskyjen sijaan. Tämä havainnollistaa sen, kuinka eleisiin ja symboleihin liittyy aina tilanne ja toiminta, jonka vuoksi ne eivät ole yksitulkintaisia. Kuitenkin mietimme, missä määrin Meadin ajattelu tuo uutta tietoomme muihin sosiaalipsykologian klassikoihin verrattuna – tuleehan esimerkiksi yksilön roolinotto esille useammalla klassikoista, kuten yksilön ja yhteiskunnan välisen vuorovaikutuksen tutkiminen. Samoin näkemys yksilöstä psyko-fyysis-biologisena kokonaisuutena on kuultu useampaan kertaan muuallakin kuin sosiaalitieteessä. Toisaalta havainto tuo esille, kuinka paljon Meadin ajattelu on vaikuttanut myöhempiin sosiaalipsykologian klassikoihin ja ajatteluumme yleensä. Koska olemme jo sisäistäneet Meadin ajattelumallin ”yleistyneen toisen” eli sosiaalisten instituutioiden kautta, emme enää pidä sitä uutuutena, johon tulisi mukautua.

Keskustelun päätteeksi pohdimme sosiaalipsykologian klassikoiden tutkimusta yleensä. Huomasimme, että myös muiden sosiaalipsykologian klassikoiden ajattelutavat tuntuvat olevan hyvin lähellä toisiaan sen sijaan, että ne toisivat jotakin aivan uutta tietoa sosiaalisesta toiminnasta. Pohdinnasta heräsi kysymys, voidaanko sosiaalipsykologiassa ylipäänsä löytää objektiivisia totuuksia yksilön ja yhteiskunnan välisestä vuorovaikutuksesta.

- Vilhelmiina