Kenneth Gergen (1935- )

Yhdysvalloissa sosiaalipsykologia on pitkälti nimenomaan kokeellista sosiaalipsykologiaa ja psykologian aputiede, minkä lisäksi tutkimus on paljon Eurooppaa yhteneväisempää. Gergenin tapauksessa onkin oleellista muistaa, että tämä on amerikkalainen, sillä vaikka tämän ideat eivät Euroopassa olleet mitenkään vallankumouksellisia, Yhdysvalloissa hän poikkesi täysin valtavirtapsykologian piiristä. Gergen tunnetaankin ääri-konstruktionismista juuri sen vuoksi, että sosiaalipsykologia on pohjimmiltaan varsin Amerikka-keskeinen tieteenala. 

Gergen tunnetaan kokeellisen sosiaalipsykologian kriitikkona sekä konstruktionistisen ja postmodernin sosiaalipsykologian johtohahmona. Tämän mukaan tutkimuksen keskeisin arvokriteeri on keskustelun herättäminen ja käytännöllisyys. Gergen kritisoikin vahvasti perinteisten kokeellisten tutkimusten tulosten yleistettävyyttä sanoen, että tutkimustulokset ovat aina kiinni tutkimuksen kontekstissa. Tämän vuoksi laboratorio-olosuhteissa tehdyn kokeen havainnot eivät välttämättä päde oikeassa elämässä, ja 1930-luvun testitulokset eivät päde 1980-luvun yhteiskunnassa, sillä tutkimustulokset ovat aina aikaan ja kulttuurin sidoksissa ja niitä myös tulkitaan näiden perusteella. Gergenin keskeisimpiä kritiikin kohteita onkin juuri tutkijan asema, sillä tämän mukaan tutkijat automaattisesti tulkitsevat tutkimuksiaan oman arvomaailmansa läpi, sulkien pois siihen sopimattomat teoriat. Tutkijan arvomaailma taas on muotoutunut tämän kulttuuritaustan ja tämän elämän ajanjakson pohjalta, joten 2000-luvulla New Delhissä asuva hindutaustainen tutkija omaa mitä todennäköisemmin eri arvomaailman kuin Dublinissa 1950-luvulla opettava protestanttitaustainen irlantilaisprofessori. Gergen on myös kritisoinut tutkijan roolia tiedottajana ja yhteiskunnallis-moraalisena toimijana, sillä kun sosiaalipsykologiset tutkimukset ja tutkimusmenetelmät päätyvät suuren yleisön tietoon, tulee tutkimusten toisintamisesta mahdotonta tulosten muuttuessa epäluotettaviksi. On näet hyvinkin mahdollista, että kun koehenkilöt tietävät kokeen todellisen tarkoituksen nämä pystyvät vääristelemään vastauksiaan ja reaktioitaan.

Sosiaalisen konstruktionismin perusaate on, että tieto on sosiaalisesti epistemologista, eli sosiaalisesti neuvoteltua. Tällä Gergen tarkoittaa, että ihmisten ollessa sosiaalisessa vuorovaikutuksessa keskenään nämä samalla kehittävät olemassa olevaa tietoa eteenpäin tai rakentavat uutta tietoa. Tämä johtuu kielenkäytön roolista aktiivisena sosiaalisena toimintana: saman asian voi ilmaista useammalla eri tavalla tilanteesta ja henkilöstä riippuen. Kielen luonteella on tässä oma roolinsa, sillä niin kauan kunhan puhuja noudattaa puhuttavan kielen kieliopillisia sääntöjä, voi tämä suhteellisen vapaasti muokata ajatuksensa puheeksi. Kaikki ymmärtämisen tavat ovat myös sosiaalisen toiminnan tulosta, koska ymmärtäminen perustuu sekä arkiseen että tieteelliseen tietoon. Toinen merkittävä Gergenin sosiaaliseen konstruktionismiin liittyvä aate onkin juuri erityisesti kielellisen toiminnan, mutta myös muun sosiaalisessa maailmassa tapahtuvan vuorovaikutuksen nostaminen tutkimuksen pääkohteeksi. 

Sosiaaliseen epistemologiaan liittyy kuitenkin myös kontekstin huomioon ottaminen, sillä Gergenin mukaan vasta tutkija itse luo tarkasteltavan ilmiön käyttämillään käsitteillä. Tieteelliset teoriat eivät tämän vuoksi päde oikeassa elämässä. Kuitenkin teoriat itsessään määrittävät relevantin aineiston eikä aineisto teoriaa, mutta jokaisen teorian mahdolliset sivutuotteet on Gergenin mukaan syytä huomioida tutkimusraporttia kirjoittaessa. Jos siis tutkitaan Väli-Amerikan alkuperäiskansoja ja verrataan näiden elämää alueen eurooppalaisperäiseen väestöön, on tutkijan käyttämillä termeillä oma roolinsa sen mielikuvan luomisessa, jonka tutkimuksen lukeva ihminen saa. 

Gergenin ajatukset tutkijan roolista ovat verrattavissa Harold Garfinkeliin, jonka mukaan tutkijan kuuluisi unohtaa omat sosiaaliset oletuksensa ja pyrkiä olemaan tabula rasa tutkimustuloksia analysoidessa. Gergen painottaa tutkijan itsereflektiota, mutta samalla myöntää ettei ole olemassa täysin objektiivista ja tutkimuskohteen ulkopuolelle jäävää tutkija-asemaa, vaan olipa tutkimuksen kohteena mikä tahansa aihe ei tutkija pysty täysin irrottautumaan omasta kulttuuritaustastaan vaikka ihanteena onkin ”kirjailijan kuolemana” kirjallisuudessa tunnettu ”tutkijan kuolema”. Tällä tarkoitetaan pyrkimystä kirjoittaa mahdollisimman objektiivisesti, ilman että kirjoittajan oma näkemys paistaa tekstistä läpi. Tutkijan roolista päästäänkin eteenpäin Gergenin toiseen suureen alaan, postmoderniin sosiaalipsykologiaan. Tämä sosiaalipsykologian laji jakaakin paljon ideoita postmodernin kirjallisuuden kanssa, ja vaikka ryhmämme yleinen mielipide Gergenin teoriasta ja postmodernismista ylipäänsäkin oli se, että emme sitä ymmärtäneet ja varsin korkealentoiselta vaikuttaa, keskustelua aiheesta kuitenkin syntyi. Gergenin teoriahan on, että modernin tietoliikenneyhteiskunnan synnyn myötä ihmiset ovat liiallisen sosiaalisen stimulaation alla, johtaen yksilön kokemuksen muuttumiseen omasta itsestään ja muista ihmisistä. Koska ihmisillä ei enää ole vakituista paikkaa yhteiskunnassa ja nämä törmäävät päivittäin uusiin ihmisiin, ei yksilön minuuskaan ole enää vahvasti koossa pysyvä ja aina samanlainen, vaan minuus joutuu adaptoitumaan erilaisiin tilanteisiin päivän mittaan. Ihmisen minuus onkin Gergenin mukaan miehitetty erilaisilla käyttäytymis- ja identiteettimalleilla. Lisääntyneen sosiaalisen stimulaation, johon Gergen laskee esimerkiksi mielipiteet, tiedon ja ärsykkeet, vaikutuksesta raja autenttisten ja näyteltyjen tunnereaktioiden välillä on kaventunut ja fakta ja fiktio ovat alkaneet sekoittumaan. Ärsykkeisiin kuuluvat esimerkiksi televisio-ohjelmat ja elokuvat, joita katsoessaan ihmiset voivat alkaa kopioida näkemiään käyttäytymismaneereita. Tämän seurauksena liioitellut tunneilmaukset, kuten elekielen käyttö, lisääntyvät kulttuureissa joissa niitä ei perinteisesti käytetä. Tällaista tekniikkaa käyttävä ihminen ei kuitenkaan itse välttämättä kykene havaitsemaan milloin tämä todella tarkoittaa kaikkea sitä tunteiden vuolatusta jonka saa aikaan, ja milloin tämä itse asiassa vain näyttelee reaktiotaan korostaakseen tunteitaan. 
 

Tässä vaiheessa ryhmämme alkoi väittää vastaan. Gergenin teoria minuuden häilyvyydestä ei mielestämme toimi, sillä olemassa on oltava edes jonkinlainen minän ydin, jonka pohjalta muu vaihtuva ja rooleja ottava minuus rakennetaan. Heräsi kysymys onko yksilöä ja minuutta edes olemassa, jos ei ole olemassa muuttumatonta minuuden ydintä. Olimmekin enemmän Garfinkelin kannalla minän luonteesta, sillä refleksiivisyyden idea selittäisi ihmisten käyttäytymistä paremmin kuin valtava määrä käyttäytymismalleja. Kuten eräs ryhmäläisemme sanoi, tilanteen tiedostaminen ja siihen adaptoituminen ei ole mikään maaginen silmänräpäyksessä tapahtuva muutos, vaan tilanteen arvioimiseen kulutetaan oma aikansa. Kommentoimme myös Gergenin emootioiden tutkimiseen liittyvää pohdintaa, sillä Gergenin mukaanhan emootioita kuuluisi tutkia niiden vuorovaikutuksellisten merkitysten kautta eikä suinkaan yrittää tutkia emootioita itsestään. Tämän mukaan henkilökohtaisten tunteiden lisäksi on myös olemassa kollektiivisia ja julkisia tunneilmaisun muotoja, artikkelissa tästä käytettiin esimerkkinä prinsessa Dianan kuolemaa. Ryhmässä pohdimme miten emootioita ylipäänsä voi tutkia, ja onko olemassa universaaleja tunteidenilmaisun keinoja vai ovatko sekä yksityiset että kollektiiviset tunteenilmaisut kulttuurisidonnaisia. Kollektiivisuus ainakin on mitä todennäköisemmin kulttuurisidonnaista, sillä samankaltaisista tapahtumista voi syntyä maailmalla hyvinkin erilaiset reaktiot tai niihin ei välttämättä reagoida laisinkaan. 

Gergenin postmoderniin sosiaalipsykologiaan kuuluu myös, että yhtä ainoaa oikeaa totuutta ei ole, vaan on olemassa monia mahdollisia perspektiivejä. Kaikki tämänhetkiset totuuksina pidetyt näkökannat ovat neuvottelun tulosta, ja nekin ovat kulttuuri- ja aikasidonnaisia. Universaaleja ja ajattomia totuuksia ei Gergenin mukaan voi olla olemassa koska yhteisöt muuttuvat historiallisten tapahtumien myötä. Jos muinais-Egyptissä yleisesti uskottiin faaraon olevan jumala, oli tämä oman aikansa totuus. Nyky-Egyptissä kukaan tuskin pitää johdossa olevia henkilöitä jumalina. Toinen esimerkki tästä voisi olla perheen käsitys. Länsimaisessa näkökulmassa perhekäsitykseen sisältyy yleensä vanhemmat, lapset ja joissain maissa isovanhemmat, mutta muualla siihen sisälletään myös tädit, sedät, serkut, muut sukulaiset ja tutut ihmiset. Ei siis ole olemassa yhtä universaalia perhekäsitystä. Toisaalta taas Gergenin totuus-käsite tuntuu kuuluvan, että asiasta voi tulla totta jos väite on uskottava ja tarpeeksi hyvin perusteltu. Tällä tavalla Englannin Rikhard III:n maine tuhottiin tämän kuoleman jälkeen uuden hallitsijasuvun noustua valtaistuimelle, sillä kun kaikki tämän tavanneet ihmiset olivat kuolleet kukaan ei enää voinut kertoa totuutta ja täten uudesta tulkinnasta tuli virallinen ”totuus”. Rikhard III:han tunnetaan Shakespearen ansiosta köyryselkäisenä ja katkerana miehenä joka määrää 10- ja 12-vuotiaat veljenpoikansa murhattaviksi saadakseen kruunun itselleen. Vasta 1900-luvun puolivälissä selvisi, että tämän muotokuvia oli muokattu kauan niiden valmistumisen jälkeen ja että tämän roolia kruununperillisten surmaamisessa on hyvinkin saatettu liioitella. Shakespearen esittämä totuus on kuitenkin paljon mielenkiintoisempi kuin todellisuus, joten ihmiset mieluummin hyväksyvät näytelmäversion.

Jo tämän tekstin alussa sanoin Gergenin amerikkalaisuudella olevan suuri merkitys tämän tunnettavuudelle. Gergenia kohtaan esitetty kritiikki pohjaakin paljolti postmodernismin luonteeseen ja tämän kyvyttömyyteen tarjota uusia tutkimusmenetelmiä kritisoimansa kokeellisen sosiaalipsykologian tilalle. Jos Gergen vaikuttaisi Euroopassa tästä ei olisi todennäköisesti tullut yhtä selkeästi omanlaista hahmoa, vaan Gergen olisi vain yksi teoreetikko muiden joukossa, mutta toisaalta Gergen olisi myös voinut tuoda ideansa toisin esille. Hänen sosiaalisen konstruktionismin ja postmodernin sosiaalipsykologian teorioillaan on kuitenkin ollut oma vaikutuksensa alaan herättäessään keskustelua tutkijan roolista, tutkimuskäytäntöjen uudelleensuunnittelusta ja tiedon luonteesta.

- Saara K.