George Herbert Mead (1863-1931)

George Herbert Mead keskittyi tutkimuksessaan yksilöiden ja yhteiskunnan väliseen vuorovaikutukseen. Hänen mukaansa yksilöä tai yhteiskuntaa ei voi tarkastella yksinään, koska kumpikin vaikuttavat jatkuvasti toiseen, vaan tutkimuksessa on otettava molempien osapuolien toiminta huomioon. Samalla kun yhteiskunta vaikuttaa yksilön toimintaan, yksilön toiminta vaikuttaa yhteiskunnan hyväksymiin toimintamalleihin ja traditioihin. Meadin ajattelun mukaan myös minuus syntyy tässä yksilön ja yhteiskunnan välisessä symbolisessa interaktionismissa.

Meadin ajattelu minuudesta ja yhteiskunnasta esitellään teoksessa Mind, Self and Society, johon on koottu useita hänen tutkimuksiaan aiheesta. Tutkimuksessaan kommunikaatiosta Mead tuo esille, että yksilön käyttäytyminen on ymmärrettävä suhteessa toimintaan sen sijaan, että tietynlaisten ärsykkeiden ajateltaisiin tuottavan aina samanlaista toimintaa. Minän viesti toiselle tapahtuu merkitsevään symboliin pohjautuvalla eleellä, jonka merkitys riippuu paitsi eleen esittäjästä, myös eleen tulkitsijasta ja eleeseen liittyvästä toiminnasta. Toisin sanoen käyttäytyminen riippuu tilanteesta ja muista siihen vaikuttavista yksilöistä. Tulkitakseen eleen oikein yksilön täytyy osata asettua eleen ilmaisijan rooliin ja sopeutua siten vallitsevaan tilanteeseen.

Kommunikaatiossa yksilö toimii samalla kertaa sekä puhujana että kuulijana. Meadin mukaan minuus syntyykin vuorovaikutuksessa, jossa yksilö vertaa itseään toisiin. Minuudessa voi erottaa kaksi puolta, joista toinen toimii nykyhetkessä ja toinen on jo toteutunut. Minuuden ”I”- puoli kuvaa parhaillaan toimivaa minää, kun taas ”Me”- puoli kuvaa minän jo omaksumia asenteita ja käsityksiä. Sosiaaliset instituutiot Mead luokittelee ”yleistyneiksi toisiksi”, jotka vaikuttavat yksilön ajattelumaailmaan. Toiminnassa ”I” puoli siis merkitsee uudenlaista käyttäytymistä ja vastaavasti ”Me” puoli normien mukaista käyttäytymistä. Nämä minuuden kaksi eri puolta mahdollistavat siis sen, että yksilö toimii samanaikaisesti normien ohjaamana ja uusia toimintatapoja luoden.

Kehityksellisesti roolinotto etenee siten, että yksilö sopeutuu ensin yhden henkilön rooliin ja sitten useampien henkilöiden rooleihin. Yhden henkilön rooliin lapsi sopeutuu leikissä ja monien henkilöiden rooliin pelissä. Tätä kautta lapsi kasvaessaan oppii sopeutumaan samanaikaisesti yhteiskunnan monien henkilöiden asettamiin sääntöihin ja normeihin. Sivumennen Mead pohtii analyysissaan rikollisuuden syntyä ja koulutuksen merkitystä. Rikolliseen alakulttuuriin kuuluva lapsi ei opi samoja sääntöjä yhteiskunnasta kuin muut, minkä vuoksi hän joutuu ongelmiin yhteiskunnassa toimiessaan. Meadin käsityksen mukaan ilman sosiaalisia instituutioita kypsä kehitys ei olekaan mahdollinen.

Keskeisintä Meadin tutkimukselle on sosiaalisen vuorovaikutuksen tutkiminen. Tärkein kysymys tässä on se, miten vuorovaikutus ja minuus kehittyvät samanaikaisesti. Analyysin erikoisuus on juuri siinä, että minuuden nähdään syntyvän vain vuorovaikutuksessa toisten kanssa. Vaikka Meadin näkemys yksilön ja yhteiskunnan vuorovaikutuksesta ei ole uusi, hänen näkökulmansa korostaa muita sosiaalitieteilijöitä enemmän sosiaalisen vaikutusta yksilön kehityksessä.

Meadin ajattelu näkyy monen myöhemmän sosiaalipsykologian klassikon kohdalla. Näistä esimerkkejä ovat Erving Goffmann, Herbert Blumer ja Manfred Kuhn. Meadin ajattelulla voidaan myös nähdä yhteyksiä etnometodologiaan, dramaturgiseen sosiologiaan ja keskustelunanalyysiin. Meadin tutkimusta on lisäksi seurannut postmeadilaisuus, joka korostaa yksilön tutkimista kokonaisuutena psykologisen, biologisen ja fyysisen osan erottamisen sijaan.

Esimerkkinä Meadin kuvaamasta symbolisesta interaktionismista mieleemme tulivat kirjoittamattomat säännöt, joiden noudattaminen perustuu tilanteiden tulkitsemiseen ja niihin eläytymiseen suoranaisten käskyjen sijaan. Tämä havainnollistaa sen, kuinka eleisiin ja symboleihin liittyy aina tilanne ja toiminta, jonka vuoksi ne eivät ole yksitulkintaisia. Kuitenkin mietimme, missä määrin Meadin ajattelu tuo uutta tietoomme muihin sosiaalipsykologian klassikoihin verrattuna – tuleehan esimerkiksi yksilön roolinotto esille useammalla klassikoista, kuten yksilön ja yhteiskunnan välisen vuorovaikutuksen tutkiminen. Samoin näkemys yksilöstä psyko-fyysis-biologisena kokonaisuutena on kuultu useampaan kertaan muuallakin kuin sosiaalitieteessä. Toisaalta havainto tuo esille, kuinka paljon Meadin ajattelu on vaikuttanut myöhempiin sosiaalipsykologian klassikoihin ja ajatteluumme yleensä. Koska olemme jo sisäistäneet Meadin ajattelumallin ”yleistyneen toisen” eli sosiaalisten instituutioiden kautta, emme enää pidä sitä uutuutena, johon tulisi mukautua.

Keskustelun päätteeksi pohdimme sosiaalipsykologian klassikoiden tutkimusta yleensä. Huomasimme, että myös muiden sosiaalipsykologian klassikoiden ajattelutavat tuntuvat olevan hyvin lähellä toisiaan sen sijaan, että ne toisivat jotakin aivan uutta tietoa sosiaalisesta toiminnasta. Pohdinnasta heräsi kysymys, voidaanko sosiaalipsykologiassa ylipäänsä löytää objektiivisia totuuksia yksilön ja yhteiskunnan välisestä vuorovaikutuksesta.

- Vilhelmiina

Erving Goffman (1922-1982)

Erving Goffman oli ensimmäinen sosiaalipsykologian suunnannäyttäjä, josta kokoonnuimme keskustelemaan lukupiirissämme. Itselleni Goffman oli tuttu jo aikaisemmin, ja olin hänen teorioistaan kiinnostunut. Siispä olin valinnut hänet alustettavaksi pakollisten viiden suunnannäyttäjän listalta. Erving Goffmanissa ja hänen teorioissaan kiinnostavinta - ainakin itselleni - ovat niiden käytännönläheisyys ja arkisuus. Näin ollen sosiaalipsykologia näyttäytyy juuri tavallisten ihmisten elämässä, ja teorioita on helppo ymmärtää esimerkkien avulla. Siispä päädyinkin alustuksessani näyttämään seuraavan videon, jonka on tehneet yhdysvaltalaisopiskelijat Goffmanin roolityöteoriaa havainnoidakseen.

Tälläinen video olisi ollut kohtuullisen helppo toteuttaa myös itse, mutta ajan puutteen vuoksi tyydymmekin esittämään tämän myös lopputuotoksessamme. Videon avulla pääsimmekin käsittelemään Goffmanin yhtä tärkeimmistä teorioista: roolityötä. Erving Goffman on impressionistisen sosiaalipsykologian mestari. Hänen ehkä tunnetuin teoksensa suuren yleisön piirissä on The Presentation of Self in Everyday Life (1959). Tässä Goffman käyttää teatteri-vertausta jokapäiväisestä elämästämme. Elämämme koostuu siis sosiaalisen elämän näyttämöistä, joissa ihmisellä on erilaisia rooleja ja identiteettejä. Nämä ovat vuorovaikutuksesa jatkuvastu muuttuva asia - ei sisäinen ominaisuus, vaan esitys, jotain mitä ihminen käyttäytymisensä kautta tarjoaa muille. Goffman käyttää myös muuta teatterimaailmaan liittyvää sanastoa havainnollistaakseen teoriaansa. Esimerkiksi kotia (tai muuta vastaavaa paikkaa) Goffman kutsuu takahuoneeksi, jossa pääsee rentoutumaan ja olemaan henkilökohtaisemmassa roolissaan.

Lukupiirissämme keskustelimme Goffmanin kohdalla paljon nimenomaan roolityön teoriasta. Ajatus siitä, että koko elämä olisikin vain erilaisten roolien näyttelyä, kuulostaa melko raadolliselta. Samaan aikaan kuitenkin jokainen luonnollisesti tunnusti erilaisten roolien omaksumisen monissa tilanteissa. Löysimme itsestämme useampia erilaisia rooleja, joista muutaman mainitakseni: äiti (äidilläkin oli monta roolia), asiakaspalvelija, opiskelija, kaveri. Pohdimme kuitenkin sitä, että onko erilaiset roolit jotenkin välttämättä niin huono asia, kuin miltä se Goffmanin teoriassa kalskahtaa. Elämä saattaisi olla hieman erikoista, mikäli käyttäytyisimme kaverimme syntymäpäiväjuhlilla täysin samaan tapaan kuin esimerkiksi virallisessa työhaastattelussa. Voisiko kuitenkin olla niin, että ihmisen erilaiset roolit yhdessä tekevät ihmisen identiteetin, joka siis sisältäisi useita eri rooleja. Itse en ainakaan tunnusta näytteleväni mitään roolia, mutta useampia sellaisia minulta löytyy.
 

Ryhmämme koostuessa pelkästään naisista päädyimme keskustelemaan myös naisten erilaisista rooleista nyky-yhteiskunnassa. Tänä päivänä kun naisen tulisi osata näytellä useita eri rooleja samanaikaisesti, mitä on esitetty osaksi burn out -tilanteiden ja mielenterveysongelmien syntyä. Nykyaikaisen lähestymistavan Goffmanin roolityöteorialle on löytänyt myös Saara Töyssy, joka on Pro Gradu -tutkielmassaan Harkittu minuus - Sosiaalinen media identiteetin rakentamisen ympäristönä tarkastellut roolityön käsitettä tietoisen minuuden rakentamisessa muun muassa Facebookissa. Vaikka kyseessä on tiedotusopin tutkielma, käsittelee se selkeästi myös sosiaalipsykologian aineksia. Työssään hän viittaa myös Gergenin postmodernin minuuden käsitteeseen. Tästä itseasiassa lähtikin idea julkaista lukupiirin tuotokset blogissa - sosiaalinen media on viime päivinä ollut yksi sosiaalipsykologian suosituista tutkimuskohteista.

Vaikka lukupiirikeskustelumme liittyikin paljolti mielenkiintoiseen roolityöteoriaan, Goffmanista puhuttaessa ei kuitenkaan voi olla mainitsematta myös muusta vuorovaikutusjärjestyksestä. Sosiaalisella vuorovaikutuksella Goffman pitää sitä kaikkea, mitä tapahtuu silloin, kun kaksi tai useampia ihmisiä on fyysisesti läsnä toistensa kanssa. Sen ymmärtämisen lähtökohtana on jaetun läsnäolon luoma sosiaalinen tilanne sellaisenaan. Kasvokkaiset vuorovaikutustilanteet perustuvat jaettuihin normeihin.

Teoksessaan Kehysanalyysi (1974) Goffman kertoo teoriastaan, jonka mukaan kaikki tapahtumat, joihin osallistumme tarvitsevat jonkin perustavan ymmärtämisen avaimen - vastauksen kysymykseen: "mitä on tekeillä?". Tätä avainta, vastausta kysymykseen, Goffman kutsuu kehykseksi. Tilanteessa voi olla monta eri kehystä, mutta ihminen valikoi havaitsemistaan ja havaitseekin vain ne asiat, jotka ovat kehyksen kannalta relevantteja. Usein kehykset ovat tilanteessa päällekäin. Kehysteoriankin kohdalla puhuimme äitiydestä, ja siitä, minkälaisia kehyksiä se asettaa tilanteille. Vaikkapa tilanne, jossa lapsi on tehnyt jotakin aikaisemmin kiellettyä, ja satuttanut itsensä: äidin täytyy samaan aikaan toimia niin vastuullisen vanhemman että huolehtivan äidin kehyksissä. Tämä kehysten vaihteleminen voikin olla useissa tilanteissa vaikeaa.

Kasvojen suojelu on Goffmanin teoria, joka on muodostunut jo arkipäivässäkin tunnetuksi ilmiöksi. Kasvoilla Goffman viittaa henkilön sosiaaliseen arvoon. Kasvotyöllä Goffman tarkoittaa molemminpuolista kasvojen suojelua. Helppo esimerkki tästä on vaikkapa tilanne, jossa ihminen nauraa vitsille, jonka toinen kertoo, vaikka ei oikeastaan olisikaan pitänyt tätä kovinkaan hauskana. Kasvotyötä tehdään kaikkialla maailmassa, mutta varsinkin Aasiassa kasvotyöllä on tärkeä tehtävä vuorovaikutusjärjestyksen ylläpitämisessä. Lukupiirimme jäsen Vilhelmiina onkin paraikaa Kiinassa, ja toivottavasti tuo mukanaan henkilökohtaisia sosiaalipsykologisia kokemuksia myös kasvotyöstä.

- Hanna