Harold Garfinkel (1917-2011)

Pakollisista viidestä suunnannäyttäjästä kohdalleni osui Garfinkel, erityisesti etnometodologiasta tunnetuksi tullut amerikkalainen sosiaalipsykologi. Tämän suurin innoittaja oli fenomenologiasta kuuluisa Alfred Schulz. Aikakauteen nähden Garfinkelin ajattelu oli radikaalia, mutta tämän tutkimuksilla oli välitön vaikutus sosiaalipsykologiaan. Ennen tämän tutkimuksiin perehtymistä haluaisin ensiksi mainita ryhmäkeskustelustamme sen verran, että tällä kerralla mukana oli myös tuutori Aku Kallio tuomassa oman lisäpanoksensa välillä varsin rönsyilevään keskusteluun. Yleisesti ottaen kirjan Garfinkel-artikkeli oli helppolukuinen ja aiheet oli selitetty ymmärrettävästi, minkä lisäksi Garfinkelin tutkimusten aiheiden vuoksi niistä oli helppo löytää linkkejä omaan elämään. Toisaalta asian kunnollinen sisäistäminen vaatisi useamman lukemiskerran, vaikka ryhmäkeskustelu avasikin uusia näkökulmia ja vastasi moniin epäselvyyksiin. 

Garfinkelia kutsutaan artikkelissa ”ihmisten välisen piilevän universumin tulkiksi”, joka on sinänsä mainio tiivistelmä tämän tutkimuksen luonteesta. Sosiaalipsykologian etnometodologinen suuntaus näet perustuu ihmisten välisten suhteiden tutkimiseen, keskittyen erityisesti kanssaihmisten tekojen rationaalisuuden ymmärtämiseen ja käyttäytymismallien vaihteluun eri tilanteissa. Tällä tarkoitetaan sitä, että ihminen pyrkii keksimään järkevän selityksen poikkeavalle käyttäytymiselle. Esimerkiksi kaupungin keskustassa liikkuva naamiaispukuun pukeutunut ihminen tulkitaan asusta riippuen joko polttariporukan jäseneksi, penkkaripäivää juhlivaksi abiksi, sambakarnevaalien mainokseksi, karanneeksi maskotiksi tai viimeisenä vaihtoehtona yksittäiseksi sekopääksi. Garfinkelin mukaan näitä vaihtoehtoisia rationaalisuuksia voi olla samassa tilanteessa useampia, painottaen rationaalisuuksien kontekstisidonnaisuutta. Ihmisen tilanteen hahmotuskyky muuttuu ja tarkentuu hetki hetkeltä, eli alkuoletus voi hyvinkin muuntua aivan toiseksi kun ihminen saa lisätietoa ympäristöstään asiasta. Tuota aiempaa naamiaspuku-esimerkkiä hyödyntäen voisin mainita oman äskettäisen kokemukseni; olin kävelemässä yliopistolle ja vastaan tuli kolme eläinmaskoteiksi pukeutunutta tyttöä. Aluksi ihmettelin asiaa kovasti, oletin että jossain on varmaan naamiaiset mutta ovatpa nuo aikaisin pukeutuneet asuihinsa (kello oli hiukan yli yhdeksän aamulla), kunnes yliopistolle päästyäni muistin nähneeni lehdessä maininnan ylioppilaskirjoitusten alkamisesta. Tässä vaiheessa vasta yhdistin eläinmaskotit penkkaripukuihin.

Koska ihminen pyrkii ymmärtämään kanssaihmistensä teot rationaalisina, tämä samalla luo sosiaalista järjestystä: ihmisen käyttäytymisen perustana on moraali ja tiedollinen ymmärrys, joka koostuu arkipäiväisestä ja itsestään selvästä maailman hahmottamisesta. Täten olettamalla että oudolta vaikuttavalle käyttäytymiselle on olemassa järkevä syy ihminen pystyy ylläpitämään uskoaan ”normaalin” olemassaoloon. Garfinkelin mukaan näet ihmisen käyttäytymistä ohjaavat normit ovat ihmisen toiminnan lopputulos, eivätkä suinkaan perusta. Tällä hän tarkoittaa sitä, että jos ihminen uskoo että tietyssä tilanteessa kuuluu käyttäytyä tietyllä tavalla hän käyttäytyy tietyllä tavalla, johtaen siihen että muut matkivat käytöstä jonka oletetaan olevan tilanteelle soveliasta ja lopulta käyttäytymisestä tulee normi jota koko yhteiskunta noudattaa. Normit ovat kuitenkin muutettavissa, sillä arkielämä itsessään on elävä, prosessuaalinen ja muuttuva, ja yhteiskunnallisella tasolla merkittävät tapahtumat voivat hyvinkin syrjäyttää vanhan toimintamallin uuden tieltä. 

Seuraavaksi esittelen joitain Garfinkelin tutkimuksia ja erityisesti niiden tuloksia. Sääntörikkomuskokeet ovat oletettavasti Garfinkelin tunnetuin yksittäinen koesarja, jonka pohjalta etnometodologian tutkimussuuntaa on helppo käsitellä. Ideana oli seurata kokeesta tietämättömien reaktioita outoon tilanteeseen ja haastatella näitä jotta saataisiin selville miten nämä tilanteen tulkitsivat, eli mikä oli näiden mielestä syynä outoon käyttäytymiseen. Yritimme ryhmässämme katsoa joitakin Youtubesta löytyviä sääntörikkomus-videoita, mutta havaitsimme piakkoin että videoiden tekijät olivat yleensä unohtaneet haastattelupuolen kokonaan ja keskittyivät usein kuvaamaan outoa käyttäytymistä reaktioiden sijaan. Garfinkel itse käytti kokeessaan pienempimuotoisia sääntörikkomuksia, kuten ristinollan pelaamista siten, että toinen pelaaja kumitti pois koehenkilön merkinnän, eikä suuren luokan sääntörikkomuksia kuten sitä että jääkiekkounivormuun pukeutunut opiskelija juoksee tahallaan päin bussikatosta keskellä kesää. 

Opiskelijaneuvontakoe perustuu siihen, että opintoneuvoja vastaa opiskelijan esittämiin kysymyksiin kyllä tai ei etukäteen määrätyssä järjestyksessä kysymyksen aiheesta riippumatta. Neuvontatuokion jälkeen opiskelijaa haastateltiin ja tätä pyydettiin tulkitsemaan neuvojan antamia vastauksia. Samalla havaittiin, että opiskelijat yrittivät tulkita vastaukset järjellisiksi, rationaalisiksi, kaikin mahdollisin keinoin oli alkuperäisen kysymyksen laatu mikä hyvänsä. Vuorovaikutuskulun tutkimuksen merkittävimmäksi tulokseksi muodostui ihmisten kyky viestiä enemmän kuin mitä he sanovat ääneen erilaisilla piiloviesteillä, ja että näiden piiloviestien tulkinnan taustalla on kontekstisidonnaisuus ja taustatiedot puhujista. Eero Suonisen esimerkki artikkelissa oli kahden vanhemman käymä keskustelu, jonka jujuna oli kuitenkin se, että vastaus ei näyttänyt päällisin puolin liittyvän kysymykseen lainkaan. Koehenkilöiden piti tulkita tätä keskustelua ja sen piilomerkityksiä. Garfinkelin sukupuolijärjestelmän tutkimus taas perustui yksittäistapaukseen tutkien kuinka miehen kehoon syntynyt nainen pyrki adaptoimaan käyttäytymisensä naismaiseksi elettyään miehenä 17-vuotiaaksi asti. Garfinkel tulikin tutkimuksessaan siihen tulokseen, että sukupuoli on tuotettu fakta ja jako miehiin ja naisiin keinotekoinen. Hänen mukaansa miehille ja naisille on erilaiset toimintamallit, ja että arkipäivän tilanteissa on mukana vahvat sukupuolten mukaiset ennakko-oletukset näiden käytöksestä. Jos yksilö taas poikkesi oletetusta toimintamallista, joutui tämä jatkuvasti selittelemään käytöstään, mikä Garfinkelin mukaan selitti pyrkimyksen vältellä poikkeavaa käytöstä. Kirjassa tätä kutsutaan normien kulttuuriseksi ylläpidoksi, mutta asiaan ei sen tarkemmin perehdytty. Pohdimmekin teoriaa ryhmäkeskustelussamme etenkin ryhmäpaineen kannalta. Normit kun eivät ole aina huomattavissa ennen kuin joku alkaa käyttäytyä poikkeuksellisesti, Aku Kallio tarjosi esimerkiksi bussipysäkillä venyttelyä. Päädyimme puhumaan yleisesti bussikäyttäytymisestä, muun muassa siitä onko olemassa jotain koodia kenen viereen bussissa saa istua. Lopputulos tässä oli se, että jos bussi ei ole täynnä pyritään aina istumaan tyhjälle penkkiriville, tosin kokemukset siitä oliko paikka ikkunan- vai käytävänvierinen vaihteli. Jos taas oli pakko istua jonkun viereen valittu henkilö oli useimmiten keski-ikäinen nainen. Myös se, istuiko bussin etu- vai takaosassa ja millä paikalla sai oman osansa keskustelussa. Oman tulkintani mukaan bussin takaosassa viimeinen rivi on esiteinien ja humalaisten käytössä, etuosassa taas ensimmäiset paikat ovat pikkulapsen kanssa liikkuvalle, vastakkaiset paikat ovat vapaata riistaa kaikille ja niiden takana olevat invalidipaikat vanhoille rouville. Puhuimme myös siitä, saako bussissa puhua vierustoverilleen jos tätä ei ennestään tunne. Yleisemmällä tasolla esiin nostettiin kulttuurierot, sillä joissain maissa on aivan eri normit vierustoverille puhumisesta ja siitä minne saa istua. 

Garfinkelin tutkimuksessa keskeisiä käsitteitä ovat refleksiivisyys, indeksaalisuus, selonteko, kokonaisuutena näkeminen sekä sosiaalisen todellisuuden sulkeistaminen. Refleksiivisyydellä hän tarkoitti sitä, että ihmisen toiminnan taustalla on tämän tilanteentulkintakyky, indeksaalius taas merkitsee ihmisen toiminnan tilannesidonnaisuutta. Selonteolla tarkoitetaan ihmisen pyrkimystä yrittää järjellisesti selittää oudotkin teot ja asiantilat puhekumppanilleen, arkielämän esimerkiksi käy vaikkapa lääkärissäkäynnin syyn selittäminen lääkärille: ”en minä tänne muuten olisi tullut, mutta kun kurkku ei ole kuumaa juomalla miksikään muuttunut ja pari päivää olen jo sitä tarkkaillut”. Kokonaisuutena näkeminen on juuri sitä miltä se kuulostaakin, eli tutkijan on pyrittävä näkemään pienet asiat osana suurempaa järjestelmällistä kokonaisuutta. Sosiaalisen todellisuuden sulkeistamisen käsitettä kehitteli eteenpäin esimerkiksi Kenneth Gergen, Garfinkel kuitenkin tarkoitti termillä sitä että tutkijan kuuluisi tutkimuksensa ajaksi unohtaa omat sosiaaliset oletuksensa ja ottaa etäisyyttä aiheeseen, tavoitteena eräänlainen tabula rasa. 

 

Gergenin sosiaalisen konstruktionismin lisäksi myös muut ovat hyödyntäneet Garfinkelin teorioita. Tämän oppilaana on ollut Sosiaalipsykologian suunnannäyttäjiä -kirjassakin esiintyvä Harvey Sacks, diskurssianalyysi ja keskustelunanalyysi ovat velkaa Garfinkelin tutkimuksille, minkä lisäksi tämän teorioita on hyödynnetty esimerkiksi työn tutkimuksessa, normaaliuden tuottamistutkimuksessa sekä sosiaalisen todellisuuden ylläpidon tutkimuksessa. 

- Saara K. 

Kenneth Gergen (1935- )

Yhdysvalloissa sosiaalipsykologia on pitkälti nimenomaan kokeellista sosiaalipsykologiaa ja psykologian aputiede, minkä lisäksi tutkimus on paljon Eurooppaa yhteneväisempää. Gergenin tapauksessa onkin oleellista muistaa, että tämä on amerikkalainen, sillä vaikka tämän ideat eivät Euroopassa olleet mitenkään vallankumouksellisia, Yhdysvalloissa hän poikkesi täysin valtavirtapsykologian piiristä. Gergen tunnetaankin ääri-konstruktionismista juuri sen vuoksi, että sosiaalipsykologia on pohjimmiltaan varsin Amerikka-keskeinen tieteenala. 

Gergen tunnetaan kokeellisen sosiaalipsykologian kriitikkona sekä konstruktionistisen ja postmodernin sosiaalipsykologian johtohahmona. Tämän mukaan tutkimuksen keskeisin arvokriteeri on keskustelun herättäminen ja käytännöllisyys. Gergen kritisoikin vahvasti perinteisten kokeellisten tutkimusten tulosten yleistettävyyttä sanoen, että tutkimustulokset ovat aina kiinni tutkimuksen kontekstissa. Tämän vuoksi laboratorio-olosuhteissa tehdyn kokeen havainnot eivät välttämättä päde oikeassa elämässä, ja 1930-luvun testitulokset eivät päde 1980-luvun yhteiskunnassa, sillä tutkimustulokset ovat aina aikaan ja kulttuurin sidoksissa ja niitä myös tulkitaan näiden perusteella. Gergenin keskeisimpiä kritiikin kohteita onkin juuri tutkijan asema, sillä tämän mukaan tutkijat automaattisesti tulkitsevat tutkimuksiaan oman arvomaailmansa läpi, sulkien pois siihen sopimattomat teoriat. Tutkijan arvomaailma taas on muotoutunut tämän kulttuuritaustan ja tämän elämän ajanjakson pohjalta, joten 2000-luvulla New Delhissä asuva hindutaustainen tutkija omaa mitä todennäköisemmin eri arvomaailman kuin Dublinissa 1950-luvulla opettava protestanttitaustainen irlantilaisprofessori. Gergen on myös kritisoinut tutkijan roolia tiedottajana ja yhteiskunnallis-moraalisena toimijana, sillä kun sosiaalipsykologiset tutkimukset ja tutkimusmenetelmät päätyvät suuren yleisön tietoon, tulee tutkimusten toisintamisesta mahdotonta tulosten muuttuessa epäluotettaviksi. On näet hyvinkin mahdollista, että kun koehenkilöt tietävät kokeen todellisen tarkoituksen nämä pystyvät vääristelemään vastauksiaan ja reaktioitaan.

Sosiaalisen konstruktionismin perusaate on, että tieto on sosiaalisesti epistemologista, eli sosiaalisesti neuvoteltua. Tällä Gergen tarkoittaa, että ihmisten ollessa sosiaalisessa vuorovaikutuksessa keskenään nämä samalla kehittävät olemassa olevaa tietoa eteenpäin tai rakentavat uutta tietoa. Tämä johtuu kielenkäytön roolista aktiivisena sosiaalisena toimintana: saman asian voi ilmaista useammalla eri tavalla tilanteesta ja henkilöstä riippuen. Kielen luonteella on tässä oma roolinsa, sillä niin kauan kunhan puhuja noudattaa puhuttavan kielen kieliopillisia sääntöjä, voi tämä suhteellisen vapaasti muokata ajatuksensa puheeksi. Kaikki ymmärtämisen tavat ovat myös sosiaalisen toiminnan tulosta, koska ymmärtäminen perustuu sekä arkiseen että tieteelliseen tietoon. Toinen merkittävä Gergenin sosiaaliseen konstruktionismiin liittyvä aate onkin juuri erityisesti kielellisen toiminnan, mutta myös muun sosiaalisessa maailmassa tapahtuvan vuorovaikutuksen nostaminen tutkimuksen pääkohteeksi. 

Sosiaaliseen epistemologiaan liittyy kuitenkin myös kontekstin huomioon ottaminen, sillä Gergenin mukaan vasta tutkija itse luo tarkasteltavan ilmiön käyttämillään käsitteillä. Tieteelliset teoriat eivät tämän vuoksi päde oikeassa elämässä. Kuitenkin teoriat itsessään määrittävät relevantin aineiston eikä aineisto teoriaa, mutta jokaisen teorian mahdolliset sivutuotteet on Gergenin mukaan syytä huomioida tutkimusraporttia kirjoittaessa. Jos siis tutkitaan Väli-Amerikan alkuperäiskansoja ja verrataan näiden elämää alueen eurooppalaisperäiseen väestöön, on tutkijan käyttämillä termeillä oma roolinsa sen mielikuvan luomisessa, jonka tutkimuksen lukeva ihminen saa. 

Gergenin ajatukset tutkijan roolista ovat verrattavissa Harold Garfinkeliin, jonka mukaan tutkijan kuuluisi unohtaa omat sosiaaliset oletuksensa ja pyrkiä olemaan tabula rasa tutkimustuloksia analysoidessa. Gergen painottaa tutkijan itsereflektiota, mutta samalla myöntää ettei ole olemassa täysin objektiivista ja tutkimuskohteen ulkopuolelle jäävää tutkija-asemaa, vaan olipa tutkimuksen kohteena mikä tahansa aihe ei tutkija pysty täysin irrottautumaan omasta kulttuuritaustastaan vaikka ihanteena onkin ”kirjailijan kuolemana” kirjallisuudessa tunnettu ”tutkijan kuolema”. Tällä tarkoitetaan pyrkimystä kirjoittaa mahdollisimman objektiivisesti, ilman että kirjoittajan oma näkemys paistaa tekstistä läpi. Tutkijan roolista päästäänkin eteenpäin Gergenin toiseen suureen alaan, postmoderniin sosiaalipsykologiaan. Tämä sosiaalipsykologian laji jakaakin paljon ideoita postmodernin kirjallisuuden kanssa, ja vaikka ryhmämme yleinen mielipide Gergenin teoriasta ja postmodernismista ylipäänsäkin oli se, että emme sitä ymmärtäneet ja varsin korkealentoiselta vaikuttaa, keskustelua aiheesta kuitenkin syntyi. Gergenin teoriahan on, että modernin tietoliikenneyhteiskunnan synnyn myötä ihmiset ovat liiallisen sosiaalisen stimulaation alla, johtaen yksilön kokemuksen muuttumiseen omasta itsestään ja muista ihmisistä. Koska ihmisillä ei enää ole vakituista paikkaa yhteiskunnassa ja nämä törmäävät päivittäin uusiin ihmisiin, ei yksilön minuuskaan ole enää vahvasti koossa pysyvä ja aina samanlainen, vaan minuus joutuu adaptoitumaan erilaisiin tilanteisiin päivän mittaan. Ihmisen minuus onkin Gergenin mukaan miehitetty erilaisilla käyttäytymis- ja identiteettimalleilla. Lisääntyneen sosiaalisen stimulaation, johon Gergen laskee esimerkiksi mielipiteet, tiedon ja ärsykkeet, vaikutuksesta raja autenttisten ja näyteltyjen tunnereaktioiden välillä on kaventunut ja fakta ja fiktio ovat alkaneet sekoittumaan. Ärsykkeisiin kuuluvat esimerkiksi televisio-ohjelmat ja elokuvat, joita katsoessaan ihmiset voivat alkaa kopioida näkemiään käyttäytymismaneereita. Tämän seurauksena liioitellut tunneilmaukset, kuten elekielen käyttö, lisääntyvät kulttuureissa joissa niitä ei perinteisesti käytetä. Tällaista tekniikkaa käyttävä ihminen ei kuitenkaan itse välttämättä kykene havaitsemaan milloin tämä todella tarkoittaa kaikkea sitä tunteiden vuolatusta jonka saa aikaan, ja milloin tämä itse asiassa vain näyttelee reaktiotaan korostaakseen tunteitaan. 
 

Tässä vaiheessa ryhmämme alkoi väittää vastaan. Gergenin teoria minuuden häilyvyydestä ei mielestämme toimi, sillä olemassa on oltava edes jonkinlainen minän ydin, jonka pohjalta muu vaihtuva ja rooleja ottava minuus rakennetaan. Heräsi kysymys onko yksilöä ja minuutta edes olemassa, jos ei ole olemassa muuttumatonta minuuden ydintä. Olimmekin enemmän Garfinkelin kannalla minän luonteesta, sillä refleksiivisyyden idea selittäisi ihmisten käyttäytymistä paremmin kuin valtava määrä käyttäytymismalleja. Kuten eräs ryhmäläisemme sanoi, tilanteen tiedostaminen ja siihen adaptoituminen ei ole mikään maaginen silmänräpäyksessä tapahtuva muutos, vaan tilanteen arvioimiseen kulutetaan oma aikansa. Kommentoimme myös Gergenin emootioiden tutkimiseen liittyvää pohdintaa, sillä Gergenin mukaanhan emootioita kuuluisi tutkia niiden vuorovaikutuksellisten merkitysten kautta eikä suinkaan yrittää tutkia emootioita itsestään. Tämän mukaan henkilökohtaisten tunteiden lisäksi on myös olemassa kollektiivisia ja julkisia tunneilmaisun muotoja, artikkelissa tästä käytettiin esimerkkinä prinsessa Dianan kuolemaa. Ryhmässä pohdimme miten emootioita ylipäänsä voi tutkia, ja onko olemassa universaaleja tunteidenilmaisun keinoja vai ovatko sekä yksityiset että kollektiiviset tunteenilmaisut kulttuurisidonnaisia. Kollektiivisuus ainakin on mitä todennäköisemmin kulttuurisidonnaista, sillä samankaltaisista tapahtumista voi syntyä maailmalla hyvinkin erilaiset reaktiot tai niihin ei välttämättä reagoida laisinkaan. 

Gergenin postmoderniin sosiaalipsykologiaan kuuluu myös, että yhtä ainoaa oikeaa totuutta ei ole, vaan on olemassa monia mahdollisia perspektiivejä. Kaikki tämänhetkiset totuuksina pidetyt näkökannat ovat neuvottelun tulosta, ja nekin ovat kulttuuri- ja aikasidonnaisia. Universaaleja ja ajattomia totuuksia ei Gergenin mukaan voi olla olemassa koska yhteisöt muuttuvat historiallisten tapahtumien myötä. Jos muinais-Egyptissä yleisesti uskottiin faaraon olevan jumala, oli tämä oman aikansa totuus. Nyky-Egyptissä kukaan tuskin pitää johdossa olevia henkilöitä jumalina. Toinen esimerkki tästä voisi olla perheen käsitys. Länsimaisessa näkökulmassa perhekäsitykseen sisältyy yleensä vanhemmat, lapset ja joissain maissa isovanhemmat, mutta muualla siihen sisälletään myös tädit, sedät, serkut, muut sukulaiset ja tutut ihmiset. Ei siis ole olemassa yhtä universaalia perhekäsitystä. Toisaalta taas Gergenin totuus-käsite tuntuu kuuluvan, että asiasta voi tulla totta jos väite on uskottava ja tarpeeksi hyvin perusteltu. Tällä tavalla Englannin Rikhard III:n maine tuhottiin tämän kuoleman jälkeen uuden hallitsijasuvun noustua valtaistuimelle, sillä kun kaikki tämän tavanneet ihmiset olivat kuolleet kukaan ei enää voinut kertoa totuutta ja täten uudesta tulkinnasta tuli virallinen ”totuus”. Rikhard III:han tunnetaan Shakespearen ansiosta köyryselkäisenä ja katkerana miehenä joka määrää 10- ja 12-vuotiaat veljenpoikansa murhattaviksi saadakseen kruunun itselleen. Vasta 1900-luvun puolivälissä selvisi, että tämän muotokuvia oli muokattu kauan niiden valmistumisen jälkeen ja että tämän roolia kruununperillisten surmaamisessa on hyvinkin saatettu liioitella. Shakespearen esittämä totuus on kuitenkin paljon mielenkiintoisempi kuin todellisuus, joten ihmiset mieluummin hyväksyvät näytelmäversion.

Jo tämän tekstin alussa sanoin Gergenin amerikkalaisuudella olevan suuri merkitys tämän tunnettavuudelle. Gergenia kohtaan esitetty kritiikki pohjaakin paljolti postmodernismin luonteeseen ja tämän kyvyttömyyteen tarjota uusia tutkimusmenetelmiä kritisoimansa kokeellisen sosiaalipsykologian tilalle. Jos Gergen vaikuttaisi Euroopassa tästä ei olisi todennäköisesti tullut yhtä selkeästi omanlaista hahmoa, vaan Gergen olisi vain yksi teoreetikko muiden joukossa, mutta toisaalta Gergen olisi myös voinut tuoda ideansa toisin esille. Hänen sosiaalisen konstruktionismin ja postmodernin sosiaalipsykologian teorioillaan on kuitenkin ollut oma vaikutuksensa alaan herättäessään keskustelua tutkijan roolista, tutkimuskäytäntöjen uudelleensuunnittelusta ja tiedon luonteesta.

- Saara K.

Erving Goffman (1922-1982)

Erving Goffman oli ensimmäinen sosiaalipsykologian suunnannäyttäjä, josta kokoonnuimme keskustelemaan lukupiirissämme. Itselleni Goffman oli tuttu jo aikaisemmin, ja olin hänen teorioistaan kiinnostunut. Siispä olin valinnut hänet alustettavaksi pakollisten viiden suunnannäyttäjän listalta. Erving Goffmanissa ja hänen teorioissaan kiinnostavinta - ainakin itselleni - ovat niiden käytännönläheisyys ja arkisuus. Näin ollen sosiaalipsykologia näyttäytyy juuri tavallisten ihmisten elämässä, ja teorioita on helppo ymmärtää esimerkkien avulla. Siispä päädyinkin alustuksessani näyttämään seuraavan videon, jonka on tehneet yhdysvaltalaisopiskelijat Goffmanin roolityöteoriaa havainnoidakseen.

Tälläinen video olisi ollut kohtuullisen helppo toteuttaa myös itse, mutta ajan puutteen vuoksi tyydymmekin esittämään tämän myös lopputuotoksessamme. Videon avulla pääsimmekin käsittelemään Goffmanin yhtä tärkeimmistä teorioista: roolityötä. Erving Goffman on impressionistisen sosiaalipsykologian mestari. Hänen ehkä tunnetuin teoksensa suuren yleisön piirissä on The Presentation of Self in Everyday Life (1959). Tässä Goffman käyttää teatteri-vertausta jokapäiväisestä elämästämme. Elämämme koostuu siis sosiaalisen elämän näyttämöistä, joissa ihmisellä on erilaisia rooleja ja identiteettejä. Nämä ovat vuorovaikutuksesa jatkuvastu muuttuva asia - ei sisäinen ominaisuus, vaan esitys, jotain mitä ihminen käyttäytymisensä kautta tarjoaa muille. Goffman käyttää myös muuta teatterimaailmaan liittyvää sanastoa havainnollistaakseen teoriaansa. Esimerkiksi kotia (tai muuta vastaavaa paikkaa) Goffman kutsuu takahuoneeksi, jossa pääsee rentoutumaan ja olemaan henkilökohtaisemmassa roolissaan.

Lukupiirissämme keskustelimme Goffmanin kohdalla paljon nimenomaan roolityön teoriasta. Ajatus siitä, että koko elämä olisikin vain erilaisten roolien näyttelyä, kuulostaa melko raadolliselta. Samaan aikaan kuitenkin jokainen luonnollisesti tunnusti erilaisten roolien omaksumisen monissa tilanteissa. Löysimme itsestämme useampia erilaisia rooleja, joista muutaman mainitakseni: äiti (äidilläkin oli monta roolia), asiakaspalvelija, opiskelija, kaveri. Pohdimme kuitenkin sitä, että onko erilaiset roolit jotenkin välttämättä niin huono asia, kuin miltä se Goffmanin teoriassa kalskahtaa. Elämä saattaisi olla hieman erikoista, mikäli käyttäytyisimme kaverimme syntymäpäiväjuhlilla täysin samaan tapaan kuin esimerkiksi virallisessa työhaastattelussa. Voisiko kuitenkin olla niin, että ihmisen erilaiset roolit yhdessä tekevät ihmisen identiteetin, joka siis sisältäisi useita eri rooleja. Itse en ainakaan tunnusta näytteleväni mitään roolia, mutta useampia sellaisia minulta löytyy.
 

Ryhmämme koostuessa pelkästään naisista päädyimme keskustelemaan myös naisten erilaisista rooleista nyky-yhteiskunnassa. Tänä päivänä kun naisen tulisi osata näytellä useita eri rooleja samanaikaisesti, mitä on esitetty osaksi burn out -tilanteiden ja mielenterveysongelmien syntyä. Nykyaikaisen lähestymistavan Goffmanin roolityöteorialle on löytänyt myös Saara Töyssy, joka on Pro Gradu -tutkielmassaan Harkittu minuus - Sosiaalinen media identiteetin rakentamisen ympäristönä tarkastellut roolityön käsitettä tietoisen minuuden rakentamisessa muun muassa Facebookissa. Vaikka kyseessä on tiedotusopin tutkielma, käsittelee se selkeästi myös sosiaalipsykologian aineksia. Työssään hän viittaa myös Gergenin postmodernin minuuden käsitteeseen. Tästä itseasiassa lähtikin idea julkaista lukupiirin tuotokset blogissa - sosiaalinen media on viime päivinä ollut yksi sosiaalipsykologian suosituista tutkimuskohteista.

Vaikka lukupiirikeskustelumme liittyikin paljolti mielenkiintoiseen roolityöteoriaan, Goffmanista puhuttaessa ei kuitenkaan voi olla mainitsematta myös muusta vuorovaikutusjärjestyksestä. Sosiaalisella vuorovaikutuksella Goffman pitää sitä kaikkea, mitä tapahtuu silloin, kun kaksi tai useampia ihmisiä on fyysisesti läsnä toistensa kanssa. Sen ymmärtämisen lähtökohtana on jaetun läsnäolon luoma sosiaalinen tilanne sellaisenaan. Kasvokkaiset vuorovaikutustilanteet perustuvat jaettuihin normeihin.

Teoksessaan Kehysanalyysi (1974) Goffman kertoo teoriastaan, jonka mukaan kaikki tapahtumat, joihin osallistumme tarvitsevat jonkin perustavan ymmärtämisen avaimen - vastauksen kysymykseen: "mitä on tekeillä?". Tätä avainta, vastausta kysymykseen, Goffman kutsuu kehykseksi. Tilanteessa voi olla monta eri kehystä, mutta ihminen valikoi havaitsemistaan ja havaitseekin vain ne asiat, jotka ovat kehyksen kannalta relevantteja. Usein kehykset ovat tilanteessa päällekäin. Kehysteoriankin kohdalla puhuimme äitiydestä, ja siitä, minkälaisia kehyksiä se asettaa tilanteille. Vaikkapa tilanne, jossa lapsi on tehnyt jotakin aikaisemmin kiellettyä, ja satuttanut itsensä: äidin täytyy samaan aikaan toimia niin vastuullisen vanhemman että huolehtivan äidin kehyksissä. Tämä kehysten vaihteleminen voikin olla useissa tilanteissa vaikeaa.

Kasvojen suojelu on Goffmanin teoria, joka on muodostunut jo arkipäivässäkin tunnetuksi ilmiöksi. Kasvoilla Goffman viittaa henkilön sosiaaliseen arvoon. Kasvotyöllä Goffman tarkoittaa molemminpuolista kasvojen suojelua. Helppo esimerkki tästä on vaikkapa tilanne, jossa ihminen nauraa vitsille, jonka toinen kertoo, vaikka ei oikeastaan olisikaan pitänyt tätä kovinkaan hauskana. Kasvotyötä tehdään kaikkialla maailmassa, mutta varsinkin Aasiassa kasvotyöllä on tärkeä tehtävä vuorovaikutusjärjestyksen ylläpitämisessä. Lukupiirimme jäsen Vilhelmiina onkin paraikaa Kiinassa, ja toivottavasti tuo mukanaan henkilökohtaisia sosiaalipsykologisia kokemuksia myös kasvotyöstä.

- Hanna