Gregory Bateson (1904-1980)

Gregory Bateson keskittyi tutkimuksessaan yksilön ja hänen ympäristönsä väliseen vuorovaikutukseen. Hän nosti esille, että kommunikaatio tapahtuu kommunikatiivisessa kehyksessä, joka määrää sen, mitkä tapahtumat tapahtuvat kaikkien mahdollisten tapausten joukosta. Toisaalta hän tutki yksilön oppimista, kehittäen oppimisteorian, jossa yksilön oppimista tutkitaan prosessina. Lisäksi Bateson tutki yksilön ja yhteiskunnan suhdetta kontrolliin, sekä kontrollin vaikutusta yksilön toimintaan.

Batesonin mukaan toiminnan kommunikatiivinen kehys rakentuu metaviestinnästä, joka antaa vihjeitä siitä, miten annettu viesti kuuluu tulkita. Eläinten vuorovaikutuksesta tehdyssä tutkimuksessa hän osoitti nonverbaalisten eleiden toimivan metaviestintänä ja kertovan toimijoiden välisistä suhteista. Toisaalta kommunikatiivinen kehys itsessään määrää sen, millaiseksi osapuolten välinen vuorovaikutus muodostuu. Esimerkiksi eläimet voivat joko leikkiä taistelua tai hyökätä oikeasti toistensa kimppuun. Jos kyseessä on leikki, kumpikin osapuoli tulkitsee toisen hyökkäyksen leikiksi, eikä taisteluksi. Bateson tuo esiin, että toimimatta jättäminenkin on viestintää, sillä sekin kertoo muille yksilön ajatuksista. Vuorovaikutuksessa olevat yksilöt eivät siis voi olla viestimättä toisilleen.

Toinen Batesonin tutkimuksen kohde oli yksilön oppiminen. Bateson erottaa oppimisesta kaksi tasoa, joista ensimmäisellä opitaan yksittäisten asioiden suhteista ja toisella oppimisen tavoista. Ensimmäisellä tasolla opitaan siis käsitys yksittäisistä tilanteista, kun taas toisella tasolla opitaan soveltamaan tietoa useisiin tilanteisiin. Toisen tason oppiminen tapahtuu toistuvissa, samankaltaisissa tilanteissa, joissa muodostetaan yleinen suhtautumistapa johonkin tiettyyn asiaan. Oletus eri tilanteissa samana pysyvästä minästä on Batesonin mukaan eräs kyseenalaistamattomista suhtautumistavoista. Vaikka tilanne ja ympäristö vaikuttavat omaan toimintaan, itsensä ajattelee helposti pysyvän muuttumattomana tilanteessa kuin tilanteessa. 

Toisaalta ihminen kohtaa elämänsä aikana monenlaisia tilanteita, joissa suhtautumista joutuu myös muuttamaan. Kuitenkaan yksittäiset poikkeukset oppimisessa eivät helposti muuta yleistä suhtautumistapaa, vaikka myös käänteisoppiminen on mahdollista. Käänteisoppimiseksi Bateson kutsuu jonkin asian päin vastaista oppimista. Tällaisessa oppimisessa yleensä jää huomiotta uusi mahdollinen tulkinta ja oikeana tulkintana pidetään aikaisemmin vääränä pidettyä käsitystä. Kolmannen tason oppimisessa taas opitaan aivan uusi näkökulma, jota ei aikaisemmin olla tultu edes ajatelleeksi. Nollatason oppimista puolestaan kuvaa yksilön muuttumaton suhtautuminen tilanteeseen.

Vuorovaikutuksen ja oppimisen lisäksi Bateson tutki yksilön käsitystä kontrollista. Tässä Bateson tuo uudelleen esille minän ja yhteiskunnan välisen vuorovaikutuksen. Kuten minä nähdään ympäristöstä erillisenä, kontrollinkin ajatellaan olevan joko yhteiskunnalla tai yksilöllä. Batesonin mukaan kuitenkin tapahtumat etenevät vuorovaikutusketjussa, joten niiden kontrolli on aina monitahoista. Sosiaalipsykologiassa tutkimuksessa tärkeämpää on yleensä se, miten asioiden uskotaan olevan, kuin se, miten asiat todella ovat. Ulkoinen kontrolli nähdään usein sisäisen kontrollin vastakohtana, ja siksi pelottavana. Bateson kuitenkin kyseenalaistaa käsityksen siitä, että kontrolli olisi vain jompaa kumpaa näistä. Tämä käsitys poikkeaa useiden muiden sosiaalipsykologien ajattelusta, jossa kontrollin nähdään olevan sisäistä tai ulkoista.

Batesonin keskeisimpänä ajatuksena voidaan pitää yksilön ja yhteiskunnan välisen vuorovaikutuksen korostamista. Kuten vuorovaikutus muodostuu metaviestinnän ja kommunikaatiokehyksen kautta, opitut käsityksetkin muodostuvat erilaisissa tilanteissa. Vastaavasti kontrollikaan ei hänen mukaansa ole yksiselitteisesti yksilöllä tai yhteiskunnalla, vaan kummallakin, koska yksilö ja yhteiskunta ovat jatkuvassa vuorovaikutuksessa keskenään. Batesonin ajatuksia kommunikaatiokehyksistä on kehittänyt edelleen mm. Erving Goffman, joka on tutkinut käyttäytymisen muutosta erilaisissa tilanteissa.

Batesonin oppimisteoriaa havainnollistavat hyvin esimerkiksi yliopiston erilaiset lähdeviitekäytännöt. Yhden lähdeviitekäytännön oppiminen kuvaa toisen tason oppimista, sillä samaa lähdeviitekäytäntöä voi soveltaa useissa eri esseissä. Toisaalta joissakin tutkielmissa vaaditaan erilaista viittaustekniikkaa, jota varten täytyy opetella uusi tapa viitata lähteisiin. Niinpä lähteisiin viittaaminen voi olla sekä tilannekohtaista että yleinen tapa. Kontrolliin suhtautumista taas kuvaavat esimerkiksi vankila ja sairaala, joissa vangit ja potilaat antautuvat muiden kontrolloitaviksi. Toki molemmissa tapauksissa kontrolli onkin yksilöä enemmän toisilla, mutta ajatus muiden kontrollista vielä vahvistaa käyttäytymistä muiden kontrolloinnin mukaan. Pohdimmekin, miten vaikkapa vankien käyttäytymiseen vaikuttaa se, että hän antaa kontrollin omasta toiminnastaan muille. Osaako vapautunut vanki enää ajatella kontrollin olevan itsellään? Kysymys saa miettimään, ovatko tällaiset jyrkät jaot yhteiskunnan ja yksilön omasta kontrollista todella paikkansa pitäviä, ja kannattaako tällaisia jakoja luoda. Samalla se osoittaa, että Batesonin teoria kontrollista on edelleen ajankohtainen.

- Vilhelmiina

George Herbert Mead (1863-1931)

George Herbert Mead keskittyi tutkimuksessaan yksilöiden ja yhteiskunnan väliseen vuorovaikutukseen. Hänen mukaansa yksilöä tai yhteiskuntaa ei voi tarkastella yksinään, koska kumpikin vaikuttavat jatkuvasti toiseen, vaan tutkimuksessa on otettava molempien osapuolien toiminta huomioon. Samalla kun yhteiskunta vaikuttaa yksilön toimintaan, yksilön toiminta vaikuttaa yhteiskunnan hyväksymiin toimintamalleihin ja traditioihin. Meadin ajattelun mukaan myös minuus syntyy tässä yksilön ja yhteiskunnan välisessä symbolisessa interaktionismissa.

Meadin ajattelu minuudesta ja yhteiskunnasta esitellään teoksessa Mind, Self and Society, johon on koottu useita hänen tutkimuksiaan aiheesta. Tutkimuksessaan kommunikaatiosta Mead tuo esille, että yksilön käyttäytyminen on ymmärrettävä suhteessa toimintaan sen sijaan, että tietynlaisten ärsykkeiden ajateltaisiin tuottavan aina samanlaista toimintaa. Minän viesti toiselle tapahtuu merkitsevään symboliin pohjautuvalla eleellä, jonka merkitys riippuu paitsi eleen esittäjästä, myös eleen tulkitsijasta ja eleeseen liittyvästä toiminnasta. Toisin sanoen käyttäytyminen riippuu tilanteesta ja muista siihen vaikuttavista yksilöistä. Tulkitakseen eleen oikein yksilön täytyy osata asettua eleen ilmaisijan rooliin ja sopeutua siten vallitsevaan tilanteeseen.

Kommunikaatiossa yksilö toimii samalla kertaa sekä puhujana että kuulijana. Meadin mukaan minuus syntyykin vuorovaikutuksessa, jossa yksilö vertaa itseään toisiin. Minuudessa voi erottaa kaksi puolta, joista toinen toimii nykyhetkessä ja toinen on jo toteutunut. Minuuden ”I”- puoli kuvaa parhaillaan toimivaa minää, kun taas ”Me”- puoli kuvaa minän jo omaksumia asenteita ja käsityksiä. Sosiaaliset instituutiot Mead luokittelee ”yleistyneiksi toisiksi”, jotka vaikuttavat yksilön ajattelumaailmaan. Toiminnassa ”I” puoli siis merkitsee uudenlaista käyttäytymistä ja vastaavasti ”Me” puoli normien mukaista käyttäytymistä. Nämä minuuden kaksi eri puolta mahdollistavat siis sen, että yksilö toimii samanaikaisesti normien ohjaamana ja uusia toimintatapoja luoden.

Kehityksellisesti roolinotto etenee siten, että yksilö sopeutuu ensin yhden henkilön rooliin ja sitten useampien henkilöiden rooleihin. Yhden henkilön rooliin lapsi sopeutuu leikissä ja monien henkilöiden rooliin pelissä. Tätä kautta lapsi kasvaessaan oppii sopeutumaan samanaikaisesti yhteiskunnan monien henkilöiden asettamiin sääntöihin ja normeihin. Sivumennen Mead pohtii analyysissaan rikollisuuden syntyä ja koulutuksen merkitystä. Rikolliseen alakulttuuriin kuuluva lapsi ei opi samoja sääntöjä yhteiskunnasta kuin muut, minkä vuoksi hän joutuu ongelmiin yhteiskunnassa toimiessaan. Meadin käsityksen mukaan ilman sosiaalisia instituutioita kypsä kehitys ei olekaan mahdollinen.

Keskeisintä Meadin tutkimukselle on sosiaalisen vuorovaikutuksen tutkiminen. Tärkein kysymys tässä on se, miten vuorovaikutus ja minuus kehittyvät samanaikaisesti. Analyysin erikoisuus on juuri siinä, että minuuden nähdään syntyvän vain vuorovaikutuksessa toisten kanssa. Vaikka Meadin näkemys yksilön ja yhteiskunnan vuorovaikutuksesta ei ole uusi, hänen näkökulmansa korostaa muita sosiaalitieteilijöitä enemmän sosiaalisen vaikutusta yksilön kehityksessä.

Meadin ajattelu näkyy monen myöhemmän sosiaalipsykologian klassikon kohdalla. Näistä esimerkkejä ovat Erving Goffmann, Herbert Blumer ja Manfred Kuhn. Meadin ajattelulla voidaan myös nähdä yhteyksiä etnometodologiaan, dramaturgiseen sosiologiaan ja keskustelunanalyysiin. Meadin tutkimusta on lisäksi seurannut postmeadilaisuus, joka korostaa yksilön tutkimista kokonaisuutena psykologisen, biologisen ja fyysisen osan erottamisen sijaan.

Esimerkkinä Meadin kuvaamasta symbolisesta interaktionismista mieleemme tulivat kirjoittamattomat säännöt, joiden noudattaminen perustuu tilanteiden tulkitsemiseen ja niihin eläytymiseen suoranaisten käskyjen sijaan. Tämä havainnollistaa sen, kuinka eleisiin ja symboleihin liittyy aina tilanne ja toiminta, jonka vuoksi ne eivät ole yksitulkintaisia. Kuitenkin mietimme, missä määrin Meadin ajattelu tuo uutta tietoomme muihin sosiaalipsykologian klassikoihin verrattuna – tuleehan esimerkiksi yksilön roolinotto esille useammalla klassikoista, kuten yksilön ja yhteiskunnan välisen vuorovaikutuksen tutkiminen. Samoin näkemys yksilöstä psyko-fyysis-biologisena kokonaisuutena on kuultu useampaan kertaan muuallakin kuin sosiaalitieteessä. Toisaalta havainto tuo esille, kuinka paljon Meadin ajattelu on vaikuttanut myöhempiin sosiaalipsykologian klassikoihin ja ajatteluumme yleensä. Koska olemme jo sisäistäneet Meadin ajattelumallin ”yleistyneen toisen” eli sosiaalisten instituutioiden kautta, emme enää pidä sitä uutuutena, johon tulisi mukautua.

Keskustelun päätteeksi pohdimme sosiaalipsykologian klassikoiden tutkimusta yleensä. Huomasimme, että myös muiden sosiaalipsykologian klassikoiden ajattelutavat tuntuvat olevan hyvin lähellä toisiaan sen sijaan, että ne toisivat jotakin aivan uutta tietoa sosiaalisesta toiminnasta. Pohdinnasta heräsi kysymys, voidaanko sosiaalipsykologiassa ylipäänsä löytää objektiivisia totuuksia yksilön ja yhteiskunnan välisestä vuorovaikutuksesta.

- Vilhelmiina

Kurt Lewin (1890-1947)

Vuodet Saksassa

20-vuotiaana Kurt Lewin löysi tieteenfilosofian, kun uuskantilaisen Ernst Cassirerin luennoilla Lewin vapautui ja konstruktivismi, ilmiöiden välisten suhteiden keskeisyys ja tieteellinen logiikka siirtyivät Cassirerin perintönä Lewinin teoretisointiin. Lewiniä kiinnosti ennen kaikkea motivaation selittäminen psykologisen ympäristön avulla ja teorian sovellettavuus käytännön ongelmiin. Haavoituttuaan ensimmäisessä maailmansodassa hän kirjoitti artikkelin ”Kriegslandschaft". Palattuaan ensimmäisen maailmansodan melskeistä Berliinin yliopistoon, monia modernin fysiikan tunnettuja ja tunnustettuja asui ja vaikutti Lewinin naapurustossa. Näitä olivat mm. Max Planck ja itse Einstein.

Zeigarnik-efekti sai alkunsa Lewinin havainnoitua kyllästynyttä tarjoilijaa Schwedische Caféssa. Kenttäteorian ajatusmalli on peräisin fysiikasta: voimakenttä (myös psykologinen) on kokonaisuus, jonka jokaisen osan merkityksen tämä kokonaisuus määrää eli ”kokonaisuus on enemmän kuin osiensa summa". Lewinin kenttä-käsitteistössä oli tärkeää psykologinen liike:

• mihin päin yksilö oli suuntautunut
• kuinka voimakkaasti yksilö oli suuntautunut
• millaisia esteitä tavoitteen saavuttamisen tiellä on
• mikä kentässä on mahdollista

B = Yksilön käyttäytyminen

P = Persoonallisuus

E = Ympäristö

B = f(P,E) jossa yksilön käyttäytyminen on persoonallisuuden ja nykytilanteen funktio. 

Kenttäteoriassa ilmaistuna B=fLS.

Kenttäteoria perustanaan Lewinin kiinnostus suuntautui kliiniseen ja kognitiiviseen psykologiaan, kehitys-, persoonallisuus-, motivaatio- ja organisaatiopsykologian alueille tarkoituksenaan rakentaa siltoja psykologian eri osa-alueiden välille.
 

Vuodet Amerikassa

Vuonna 1935, pari vuotta sen jälkeen, kun Lewin perheineen oli paennut nousevaa fasismia Saksasta Yhdysvaltoihin, kenttäteoria tuli laajemmin tunnetuksi. Silloin Lewinin saksasta käännettyjen artikkelien kokoelma julkaistiin nimellä A Dynamic Theory of Personality. Teoksessa Lewin väittää, että tieteessä ei voida edistyä siirtymättä aristotelisestä ajattelutavasta (frekvenssejä, tilastoanalyysejä) galileiseen, jolla hän tarkoittaa ilmiön todellisen olemuksen tavoittelua.

Iowan yliopisto, joka tarjosi hänelle lahjakkaan opiskelijayhteisön sekä vapaat mahdollisuudet sosiaalipsykologiseen tutkimukseen sekä sodan ongelmakohdat tarjosivat hedelmällisen alustan sosiaalipsykologiselle tutkimukselle. Professori Kurt Lewin työskenteli yhteistyössä muun muassa kulttuuriantropologi Margaret Meadin kanssa. 

 

Syy Lewinin kuulumiseen sosiaalipsykologian kuuluisuuksiin liittyykin hänen emigroitumisesta Yhdysvaltoihin ja siihen, miten hän "eksyi" uudessa kotimaassaan aivan uudenlaisen tutkimusotteen pariin; sosiaalisten vaikutustutkimusten ja -kokeiden tekemiseen sekä työskentelyyn ryhmien parissa. Tämä vaihe on tuonut hänelle mainetta myös organisaatiopsykologian varhaisena edustajana ja »ryhmädynamiikan» keksijänä, joka antoi mallin "ryhmätyöliikkeelle". Tunnetuin tutkimus on vuonna 1936 alkanut johtajuustyylien eli ryhmän sosiaalisten ilmastojen tutkimuskokonaisuus (esim. partiopojat; vuoroin autoritaarinen, vuoroin demokraattinen johtaja), sulamisskeema (esim. painonvartijat), ryhmädynamiikka; yleisen muutoksen teoria. Toimintatutkimus: ”Tiede on edistystä ja edistys on muutosta. Ikuinen muutos on tieteen olemus”.

Lewin pyrki perustamaan psykologisen teorian tai pikemminkin tarkastelutavan fysiikan ja matematiikan puolelta lainattuihin käsitteisiin ja esitysmuotoon. Sen olennainen osa on ns. topologinen esitystapa. Topologia on matematiikan haara, joka käsittelee avaruudellisia suhteita ei-kvantitatiivisesti. Sen piiriin kuuluvat esimerkiksi sellaiset ongelmat kuin möbiuksen nauhat ja sisäpuolettomat pullot. Sen avulla voidaan teoreettisesti ratkaista vaikkapa, miten äärimmäisen venyvä renkaan sisäkumi käännettäisiin venttiilin kautta nurinpäin.

Aivan viimeisten elinvuosiensa aikana Lewin korosti sellaisten projektien merkitystä, jotka oli suunniteltu torjumaan ennakkoluuloja ja parantamaan sopua ryhmien välillä. Hän vaati lainsäädäntöä syrjintää vastaan ja tutki asuin- ja työympäristöjen rodullista integrointia sekä keinoja rotukiihkon vähentämiseksi. Tuolloin toimi myös Amerikan juutalaisten yhdyselin, joka tutki erityisesti ryhmien välisen jännityksien syitä ja mahdollisuuksia ennakkoluulojen ja syrjinnän vähentämiseen. Aika Yhdysvalloissa oli ollut Lewinille äärimmäisen dynaamista ja työteliästä.

Lewin jätti perinnökseen vakaumuksen tieteiden yhteismitattomuudesta: jokainen tiede on suljettu omalakinen järjestelmä

Tärkeitä teoksia:

• A Dynamic Theory of Personality (1935)
• Principals of Topological Psychology (1936)
• Resolving Social Conflicts (1948)
• Field Theory in Social Sciense (1951)

Keskustelimme Lewinin teorioiden vaikeaselkoisuudesta, joka osaltaan saattaa johtua niiden pohjautumisesta fysiikkaan. Tarjoilijaesimerkin johdattamina keskustelimme työskentelystä kassalla. Toisinaan vaadittavan sotun loppuosan muistaa juuri sen hetken kun asia vaatii, sitten sen unohtaa. Lewinin teorioiden tutkiminen ja ymmärtäminen tarvitsee enemmän aikaa ja syventymistä kuin nyt oli aikaa. Lewinin ajatukset eivät vaikeaselkoisuudestaan johtuen herättäneet suurta keskustelua ryhmässämme. Lewin oli myös Leon Festingerin oppi-isä.

 - Kirsi S.

Michael Billig (1945- )

Michael Billig ppiskeli Bristolin yliopistossa psykologiaa ja filosofiaa. Alun perin hän kouluttautui kokeelliseksi sosiaalipsykologiksi Henri Tajifelin - luultavasti sodanjälkeisen Britannian kaikkein vaikutusvaltaisimman sosiaalipsykologin - valvonnassa. Henri Taijfel kannusti ja rohkaisi häntä akateemiselle uralle. Valmistuttuaan Billig päätyikin työskentelemään Taijfelin tutkimusryhmän pariin. Hän oli mukana suunnittelemassa alkuperäisessä tutkimusryhmässä minimaalisia ryhmäkokeita, jotka loivat perustan Taijfelin tunnettuun sosiaalisen identiteetin teoriaan. Billigin väitöskirja käsitteli ryhmien välisiä suhteita ja myös yhdisti sosiaalisen identiteetin käsitteen sosiaaliseen kategoriaan. Häm tutki siinä erilaisten kielellisten ryhmäkategorioiden käyttöä suhteessa ryhmien sosiaalisiin identiteetteihin.Väitöskirjansa tehtyään Billig siirtyi luennoitsijaksi Birminghamin yliopiston psykologian laitokselle.

Ideologia-käsitteen löytäessään (luettuaan Marxia ja Mannheimia) Billig työskenteli muusta akateemisesta maailmasta irrallaan. Hänelle riitti omien tekstien kehittely, muiden tekstien lukeminen ja opiskelijoille luennoiminen. Hän on kirjoittanut useita kirjoja ja artikkeleita, jotka heijastelevat hänen huoltaan teorian ja opiskelun yhdensuuntaiseen ajattelutapaan, varsinkin ideologisiin ajatuksiin. Ideologia-käsitettä soveltaessaan hän ensin päätteli, että ryhmäkäyttäytymisen redusoinnissa yksilöiden ominaisuuksiksi oli kysymys vain yhden uskomusjärjestelmän soveltamisessa.

Billig siirtyi 1985 Loughborough´n yliopistoon, jossa hänestä tuli yksi Discourse and Rhetoric Group -ryhmän perustajajäsenistä, joka on edelläkävijä siinä miten sosiaalipsykologiaa tehdään uusilla tavoilla. Se perustuu kielen tutkimukseen, ja erityisesti siihen, miten kieltä käytetään käytännössä. Hänen erityinen panos on ollut korostaa miten ajattelu on muovautunut argumentaation retoriikoissa. Selkeimmin tämä näkyy teoksessaan Arguing and Thinking: sosiaalipsykologian retorinen lähestymistapa.

Kenties selkeimmin hänen työskentelyään voisi kuvata laittamalla hänen teoksensa luettelomaisesti julkaisujärjestyksessä ja kuvata sisältöä muutamalla sanalla:

Social Psychology and Intergroup Relations (1976)

•  käytti ideologia käsitettä lähinnä ryhmäteorioiden kritiikkinä.

Fascists: a Social Psychological View of the National Frost (1978)

• sovelsi ideologia-käsitettä fasistisen uskomusjärjestelmän analysoimiseen 

• halusi ymmärtää natsismin ja antisemitismin nousua 

• tutki nuorten poliittisia mielipiteitä ja asenteita.

Ideology and Social Psychology (1982)

• käsitteli sosiaalipsykologisten teorioiden ja poliittisten ideologioiden suhdetta toisiinsa.

• useassa tilanteessa voisi käyttää useita erilaisia näkökulmia käsiteltäviin asioihin.

• vastusti jargon-kieltä

• “löysi” Platonin ja Aristoteleen; kielen käyttö, argumentointi ja vakuuttaminen. ®argumentoi perinteistä kognitiivista psykologiaa vastaan.

Arguing and Thinking: a Rhetorical approach to Social Psychology (1987)

• kehittää retorista lähestymistapaa sosiaalipsykologiaa

• antikvaarinen psykologia; hyödyntää antiikin tekstejä (sekä myös Talmundia ja Midrashimia)

• väite«vastaväite

• kieli on dialogista

• kielen yksi ominaispiirre on kategorisointi ja toinen erityistäminen

Ideological Dilemmas (1988)

• arkiajattelun dilemmoja mm. sukupuolen ja yksilöllisyyden sekä sairauden ja terveyden väliltä.

Ideology and Opinions (1991)

• arkinen ajattelu ja sen dilemmapattisuus

• kansanviisaudet ja sananlaskut

Talking of the Royal Family (1992)

• todensi esittämällään analyysillä, kuinka arkiperheiden kuninkaallisia koskevalla puheella tehdään paljon muutakin kuin vain puhutaan kuninkaallisista

Banal Nationalismi (1995)

• me/he eronteot

Freudian Repression (1999)

• ehdottaa, että huomio pitäisi kiinnittää kasvattajien puheisiin, sillä he opettavat lapselle, miten ja mistä pitää vaieta, ja toisaalta mitä pitää muistaa ja miten tietyistä teemoista on puhuttava.

Rock´n Roll Jens (2000)

• juutalaisten unohdettu asema rokin historiassa

Laughter and Ridicule (2005)

• huumorin sosiaalinen kritiikki

• väittää, että kaikki kulttuurit käyttävät pilkkaa kurinpidon keinona ylläpitää käyttäytymisen normeja.

The Hidden Roots of Critical Psychology (2008)

• ymmärtämisen vaikutukset

Bad Writing and The Social Sciences (painossa)

• isoja sanoja pienissä piireissä

Billigistä tuli oma lempisosiaalipsykologini. Hän popularisoi tiedettä joten ajatuksia oli helpompi ymmärtää näin nopealla aikataululla ja perusopintojen piirissä. Keskustelua herättivät muun muassa Iso-Britannian kuningasperhe vs. Suomen presidenttipari, aseman arvostus, ihannointi, ihmisten kiinnostus heitä kohtaan. Kuningasperheen jäsenten, varsinkin kruununperimisjärjestyksessä ensimmäisten, edesottamuksia seurataan tarkkaan kansan keskuudessa. Kun taasen presidentin puolisolla ei ole virka-aseman typpistä virkaa ja voi halutessaan pysytellä poissa julkisuudesta hyvinkin paljon. Keskustelimme myös väite-vastaväite parista. Väite tuottaa automaattisesti myös vastaväitteen. Kunhan uusin teos tulee painosta aion ostaa sen itselleni. 

  - Kirsi S.

Serge Moscovici (1925- )

Romaniassa syntyneen Moscovicin työ oli pitkälti yhteiskunnallista sosiaalipsykologiaa. Hänen tavoitteensa oli alusta alkaen muodostaa selkeämpi kuva siitä, mitä sosiaalipsykologia on. Hänet tunnetaan parhaiten vähemmistöjen vaikutuksen ja sosiaalisten representaatioiden tutkimuksesta. Vähemmistöjen vaikutusta Moscovici tutki kokeellisten menetelmien avuin pyrkien selvittämään, mikä saa ryhmässä muutoksen aikaan ja kuinka arvot ja normit voivat muuttua. Hän havaitsi, että juuri vähemmistöllä on enemmistöä parempi mahdollisuus vaikuttaa asenteisiin, sillä vähemmistö saa toiminnallaan aikaan luovaa ajattelua ja sitä kautta ratkaisujen löytymistä. Huomionarvoista oli myös, ettei ryhmän päätös ole jäsentensä mielipiteiden keskiarvo vaan ryhmä polarisoi aina.

 

Moscovicin merkittävämpänä pidetty havainto koskee kuitenkin sosiaalisia representaatioita. Sosiaalisten representaatioiden käsitteellä hän viittaa ihmisten yhteisiin arkiteorioihin tärkeinä pidetyistä asioista. Ne mahdollistavat kommunikaation ja yhteisön jäsenten välisen kommunikaation ja sisältävät niin arvot, ideat kuin käytännötkin. Moscovicia kiehtoivat eritoten hänen oman aikansa representeetiot ja se, mikä kaikki mielikuvissa ja käsityksissä on yhteistä, jaettua. Sosiaalisten representaatioiden tarkasteluun hän kehitti kolme termiä: ankkurointi on uuden asian tutuksi tekemistä vertaamalla sitä johonkin jo tunnettuun. Personifiointi taas tarkoittaa kielellisten erojen merkitystä representaatioiden muodostumisessa ja naturalisoinnissa uudet käsitykset sulautuvat osaksi vallitsevaa sosiaalista todellisuutta. 

 

Moscovici teki tutkimusta myös joukkopsykologian alueella ja lausui kiinnostavasti, että ”joukko on sosiaalinen eläin, joka on rikkonut talutusnuoransa”. Hän sanoo, että joukossa ihmisten väliset yksilölliset erot ovat haihtuneet pois. Joukossa on voimaa, jonka Moscovicin mukaan taitava johtaja voi valjastaa ja käyttää hyväkseen. Kuten kuka tahansa muukin myös Moscovici sai uransa aikana osakseen kritiikkiä. Hänen teorioitaan ja ajatuksiaan on kritisoitu niiden staattisuudesta ja yksilökeskeisyydestä. Myös tieteen ja arkiajattelun välille tehtyä selkeää eroa on moitittu. 

Moscovicin ajatukset herättivät ryhmässämme paljon pohdintaa. Moscovicin tiedeyhteisöltä saama kritiikki Vähemmistön vaikutukseen liittyen keskustelimme siitä, vaikuttaako se, miten kysymykseen saa vastata. Oman mielipiteen ilmaiseminen ääneen voi olla kirjallista vastausta huomattavasti vaikeampaa, varsinkin jos harkitsee vastauksensa myötä vähemmistön puolelle siirtymistä. Hanna huomautti tosin tähän, että työelämässä ryhmäpaine osataan nykyään huomioida paremmin kuin ennen: ”oikeita” vastauksia osataan etsiä paremmin ja niiden löytämiseen on kehitelty erilaisia keinoja muun muassa teknologian avulla. Ryhmämme pohti myös sitä, miksi Moscovici tekee niin selkeän eron arjen ja tieteen välille – onhan esimerkiksi sosiaalisesta representaatiosta kovin helppoa keksiä arkipäiväinen esimerkki. Personifioinnin käsitettä pohtiessamme keksimme sanan kehdata, jolla on ryhmämme jäsenten kotiseuduilla erilaisia merkityksiä. Jossakin sillä viitataan jaksamiseen ja viitsimiseen, toisaalla taas uskaltamiseen ilman että hävettää (ajatuksen puki sanoiksi Wikipedia). Kielellisen eron merkitystä representaation muodostumisessa kuvaavat myös sivistyssanat. Ne kätkevät usein taakseen laajempia merkityksiä (esimerkiksi sanaa kommunismi tuskin voi selittää yhdellä sanalla). Naturalisointi taas näkyy konkreettisesti sanassa monot. Monojen alkuperäinen ja ”oikea” nimi on hiihtojalkineet, joita Mononen-niminen valmistaja teki. Sana mono on kuitenkin vakiintunut ihmisten käyttöön ja moni ei varmasti edes tiedä, että monot ovat todellisuudessa oikealta nimeltään hiihtojalkineet. Naturalisoinnin käsite johdatti meidät pohtimaan vielä enemmän sosiaalisen todellisuuden rakentumista. Keskustelimme siitä, missä käsitteiden merkitystenraja kulkee. Miten esimerkiksi värit on saatu vakiintumaan sosiaaliseen todellisuuteen, kun ihmiset näkevät ne eri tavalla? Alakuppilan tuolit ovat jonkun mielestä oranssit, toisen mielestä ruskeat. 

- Lilli 

Harold Garfinkel (1917-2011)

Pakollisista viidestä suunnannäyttäjästä kohdalleni osui Garfinkel, erityisesti etnometodologiasta tunnetuksi tullut amerikkalainen sosiaalipsykologi. Tämän suurin innoittaja oli fenomenologiasta kuuluisa Alfred Schulz. Aikakauteen nähden Garfinkelin ajattelu oli radikaalia, mutta tämän tutkimuksilla oli välitön vaikutus sosiaalipsykologiaan. Ennen tämän tutkimuksiin perehtymistä haluaisin ensiksi mainita ryhmäkeskustelustamme sen verran, että tällä kerralla mukana oli myös tuutori Aku Kallio tuomassa oman lisäpanoksensa välillä varsin rönsyilevään keskusteluun. Yleisesti ottaen kirjan Garfinkel-artikkeli oli helppolukuinen ja aiheet oli selitetty ymmärrettävästi, minkä lisäksi Garfinkelin tutkimusten aiheiden vuoksi niistä oli helppo löytää linkkejä omaan elämään. Toisaalta asian kunnollinen sisäistäminen vaatisi useamman lukemiskerran, vaikka ryhmäkeskustelu avasikin uusia näkökulmia ja vastasi moniin epäselvyyksiin. 

Garfinkelia kutsutaan artikkelissa ”ihmisten välisen piilevän universumin tulkiksi”, joka on sinänsä mainio tiivistelmä tämän tutkimuksen luonteesta. Sosiaalipsykologian etnometodologinen suuntaus näet perustuu ihmisten välisten suhteiden tutkimiseen, keskittyen erityisesti kanssaihmisten tekojen rationaalisuuden ymmärtämiseen ja käyttäytymismallien vaihteluun eri tilanteissa. Tällä tarkoitetaan sitä, että ihminen pyrkii keksimään järkevän selityksen poikkeavalle käyttäytymiselle. Esimerkiksi kaupungin keskustassa liikkuva naamiaispukuun pukeutunut ihminen tulkitaan asusta riippuen joko polttariporukan jäseneksi, penkkaripäivää juhlivaksi abiksi, sambakarnevaalien mainokseksi, karanneeksi maskotiksi tai viimeisenä vaihtoehtona yksittäiseksi sekopääksi. Garfinkelin mukaan näitä vaihtoehtoisia rationaalisuuksia voi olla samassa tilanteessa useampia, painottaen rationaalisuuksien kontekstisidonnaisuutta. Ihmisen tilanteen hahmotuskyky muuttuu ja tarkentuu hetki hetkeltä, eli alkuoletus voi hyvinkin muuntua aivan toiseksi kun ihminen saa lisätietoa ympäristöstään asiasta. Tuota aiempaa naamiaspuku-esimerkkiä hyödyntäen voisin mainita oman äskettäisen kokemukseni; olin kävelemässä yliopistolle ja vastaan tuli kolme eläinmaskoteiksi pukeutunutta tyttöä. Aluksi ihmettelin asiaa kovasti, oletin että jossain on varmaan naamiaiset mutta ovatpa nuo aikaisin pukeutuneet asuihinsa (kello oli hiukan yli yhdeksän aamulla), kunnes yliopistolle päästyäni muistin nähneeni lehdessä maininnan ylioppilaskirjoitusten alkamisesta. Tässä vaiheessa vasta yhdistin eläinmaskotit penkkaripukuihin.

Koska ihminen pyrkii ymmärtämään kanssaihmistensä teot rationaalisina, tämä samalla luo sosiaalista järjestystä: ihmisen käyttäytymisen perustana on moraali ja tiedollinen ymmärrys, joka koostuu arkipäiväisestä ja itsestään selvästä maailman hahmottamisesta. Täten olettamalla että oudolta vaikuttavalle käyttäytymiselle on olemassa järkevä syy ihminen pystyy ylläpitämään uskoaan ”normaalin” olemassaoloon. Garfinkelin mukaan näet ihmisen käyttäytymistä ohjaavat normit ovat ihmisen toiminnan lopputulos, eivätkä suinkaan perusta. Tällä hän tarkoittaa sitä, että jos ihminen uskoo että tietyssä tilanteessa kuuluu käyttäytyä tietyllä tavalla hän käyttäytyy tietyllä tavalla, johtaen siihen että muut matkivat käytöstä jonka oletetaan olevan tilanteelle soveliasta ja lopulta käyttäytymisestä tulee normi jota koko yhteiskunta noudattaa. Normit ovat kuitenkin muutettavissa, sillä arkielämä itsessään on elävä, prosessuaalinen ja muuttuva, ja yhteiskunnallisella tasolla merkittävät tapahtumat voivat hyvinkin syrjäyttää vanhan toimintamallin uuden tieltä. 

Seuraavaksi esittelen joitain Garfinkelin tutkimuksia ja erityisesti niiden tuloksia. Sääntörikkomuskokeet ovat oletettavasti Garfinkelin tunnetuin yksittäinen koesarja, jonka pohjalta etnometodologian tutkimussuuntaa on helppo käsitellä. Ideana oli seurata kokeesta tietämättömien reaktioita outoon tilanteeseen ja haastatella näitä jotta saataisiin selville miten nämä tilanteen tulkitsivat, eli mikä oli näiden mielestä syynä outoon käyttäytymiseen. Yritimme ryhmässämme katsoa joitakin Youtubesta löytyviä sääntörikkomus-videoita, mutta havaitsimme piakkoin että videoiden tekijät olivat yleensä unohtaneet haastattelupuolen kokonaan ja keskittyivät usein kuvaamaan outoa käyttäytymistä reaktioiden sijaan. Garfinkel itse käytti kokeessaan pienempimuotoisia sääntörikkomuksia, kuten ristinollan pelaamista siten, että toinen pelaaja kumitti pois koehenkilön merkinnän, eikä suuren luokan sääntörikkomuksia kuten sitä että jääkiekkounivormuun pukeutunut opiskelija juoksee tahallaan päin bussikatosta keskellä kesää. 

Opiskelijaneuvontakoe perustuu siihen, että opintoneuvoja vastaa opiskelijan esittämiin kysymyksiin kyllä tai ei etukäteen määrätyssä järjestyksessä kysymyksen aiheesta riippumatta. Neuvontatuokion jälkeen opiskelijaa haastateltiin ja tätä pyydettiin tulkitsemaan neuvojan antamia vastauksia. Samalla havaittiin, että opiskelijat yrittivät tulkita vastaukset järjellisiksi, rationaalisiksi, kaikin mahdollisin keinoin oli alkuperäisen kysymyksen laatu mikä hyvänsä. Vuorovaikutuskulun tutkimuksen merkittävimmäksi tulokseksi muodostui ihmisten kyky viestiä enemmän kuin mitä he sanovat ääneen erilaisilla piiloviesteillä, ja että näiden piiloviestien tulkinnan taustalla on kontekstisidonnaisuus ja taustatiedot puhujista. Eero Suonisen esimerkki artikkelissa oli kahden vanhemman käymä keskustelu, jonka jujuna oli kuitenkin se, että vastaus ei näyttänyt päällisin puolin liittyvän kysymykseen lainkaan. Koehenkilöiden piti tulkita tätä keskustelua ja sen piilomerkityksiä. Garfinkelin sukupuolijärjestelmän tutkimus taas perustui yksittäistapaukseen tutkien kuinka miehen kehoon syntynyt nainen pyrki adaptoimaan käyttäytymisensä naismaiseksi elettyään miehenä 17-vuotiaaksi asti. Garfinkel tulikin tutkimuksessaan siihen tulokseen, että sukupuoli on tuotettu fakta ja jako miehiin ja naisiin keinotekoinen. Hänen mukaansa miehille ja naisille on erilaiset toimintamallit, ja että arkipäivän tilanteissa on mukana vahvat sukupuolten mukaiset ennakko-oletukset näiden käytöksestä. Jos yksilö taas poikkesi oletetusta toimintamallista, joutui tämä jatkuvasti selittelemään käytöstään, mikä Garfinkelin mukaan selitti pyrkimyksen vältellä poikkeavaa käytöstä. Kirjassa tätä kutsutaan normien kulttuuriseksi ylläpidoksi, mutta asiaan ei sen tarkemmin perehdytty. Pohdimmekin teoriaa ryhmäkeskustelussamme etenkin ryhmäpaineen kannalta. Normit kun eivät ole aina huomattavissa ennen kuin joku alkaa käyttäytyä poikkeuksellisesti, Aku Kallio tarjosi esimerkiksi bussipysäkillä venyttelyä. Päädyimme puhumaan yleisesti bussikäyttäytymisestä, muun muassa siitä onko olemassa jotain koodia kenen viereen bussissa saa istua. Lopputulos tässä oli se, että jos bussi ei ole täynnä pyritään aina istumaan tyhjälle penkkiriville, tosin kokemukset siitä oliko paikka ikkunan- vai käytävänvierinen vaihteli. Jos taas oli pakko istua jonkun viereen valittu henkilö oli useimmiten keski-ikäinen nainen. Myös se, istuiko bussin etu- vai takaosassa ja millä paikalla sai oman osansa keskustelussa. Oman tulkintani mukaan bussin takaosassa viimeinen rivi on esiteinien ja humalaisten käytössä, etuosassa taas ensimmäiset paikat ovat pikkulapsen kanssa liikkuvalle, vastakkaiset paikat ovat vapaata riistaa kaikille ja niiden takana olevat invalidipaikat vanhoille rouville. Puhuimme myös siitä, saako bussissa puhua vierustoverilleen jos tätä ei ennestään tunne. Yleisemmällä tasolla esiin nostettiin kulttuurierot, sillä joissain maissa on aivan eri normit vierustoverille puhumisesta ja siitä minne saa istua. 

Garfinkelin tutkimuksessa keskeisiä käsitteitä ovat refleksiivisyys, indeksaalisuus, selonteko, kokonaisuutena näkeminen sekä sosiaalisen todellisuuden sulkeistaminen. Refleksiivisyydellä hän tarkoitti sitä, että ihmisen toiminnan taustalla on tämän tilanteentulkintakyky, indeksaalius taas merkitsee ihmisen toiminnan tilannesidonnaisuutta. Selonteolla tarkoitetaan ihmisen pyrkimystä yrittää järjellisesti selittää oudotkin teot ja asiantilat puhekumppanilleen, arkielämän esimerkiksi käy vaikkapa lääkärissäkäynnin syyn selittäminen lääkärille: ”en minä tänne muuten olisi tullut, mutta kun kurkku ei ole kuumaa juomalla miksikään muuttunut ja pari päivää olen jo sitä tarkkaillut”. Kokonaisuutena näkeminen on juuri sitä miltä se kuulostaakin, eli tutkijan on pyrittävä näkemään pienet asiat osana suurempaa järjestelmällistä kokonaisuutta. Sosiaalisen todellisuuden sulkeistamisen käsitettä kehitteli eteenpäin esimerkiksi Kenneth Gergen, Garfinkel kuitenkin tarkoitti termillä sitä että tutkijan kuuluisi tutkimuksensa ajaksi unohtaa omat sosiaaliset oletuksensa ja ottaa etäisyyttä aiheeseen, tavoitteena eräänlainen tabula rasa. 

 

Gergenin sosiaalisen konstruktionismin lisäksi myös muut ovat hyödyntäneet Garfinkelin teorioita. Tämän oppilaana on ollut Sosiaalipsykologian suunnannäyttäjiä -kirjassakin esiintyvä Harvey Sacks, diskurssianalyysi ja keskustelunanalyysi ovat velkaa Garfinkelin tutkimuksille, minkä lisäksi tämän teorioita on hyödynnetty esimerkiksi työn tutkimuksessa, normaaliuden tuottamistutkimuksessa sekä sosiaalisen todellisuuden ylläpidon tutkimuksessa. 

- Saara K. 

Sigmund Freud (1956-1939)

Vuonna 1856 Tshekkoslovakiassa syntyneen Freudin akateeminen taival alkoi lääketieteen opinnoilla. Hän työskenteli hermotautien parissa ja kiinnostui Charcot’n hysteria- ja hypnoosidemonstraatioista. Hypnoottisesta suggestiosta tuli Freudin pääasiallinen työväline – tavoitteena oli vapauttaa potilaat oireistaan. Hypnoosi korvautui kuitenkin nopeasti vakuuttelumenetelmällä ja tämä myöhemmin vapaan assosioinnin menetelmällä, jossa potilasta pyydetään kertomaan kaikki, mitä hänelle mieleen tulee. Potilaan pysyvän parantumisen kannalta Freud koki aktiivisen keskustelun analyytikon ja potilaan välillä välttämättömäksi ja keskustelun kautta analyytikko kykeni huomioimaan nimenomaan niitä asioita, joista potilas ei suoranaisesti puhu, mutta jotka kuitenkin ovat selkeästi läsnä. Tästä tuli Freudin kuuluisimman teorian, psykoanalyysin keskeisin ajatus. Freud korosti myös mielen tiedostamattoman aineksen sekä seksuaalisuuden merkitystä ja alkoi potilaiden hoidon ohella rakentaa psykoanalyysin instituutiota. Nykyään psykoanalyyttinen teoria on jakautunut ja siitä voidaan erotella kolme pääsuuntausta: selfpsykologia, objektisuhteiden teoria ja ranskalainen psykoanalyysi. 

 

Freudin tavoitteena oli luoda eräänlainen metateoria, jolla oikeuttaa psykologian asema itsenäisenä tieteenalana. Metateoria koostuu neljästä osateoriasta: viettiteoria, rakenneteoria, geneettinen teoria ja ekonomiateoria. Näiden avulla yksittäiset tekstit ja käsitteet saavat siis merkityksensä. Tässä metodissaan Freud lähti liikkeelle fusiologiasta ja mitattavissa olevista asioista ja eteni kohti psyykkistä, johon nämä transformoituvat. Koska psyykkiset ilmiöt eivät ole silmin havaittavissa, oli Freudin mukaan niiden tutkimiseen kehitettävä omanlaisensa empiirinen menetelmä. Koska aiempaa tutkimusta aiheesta ei ollut, lainasi Freud terminologiaa luonnontieteistä. 

 

Freudilla oli myös psyyken liikevoimia käsittelevä teoria, viettiteoria. Perusajatuksena viettiteoriassa on, että ihmisen mieli ja psyyke ovat jatkuvassa dynaamisessa liikkeessä. Freud halusikin tutkia, mikä tätä psyykkistä toimintaa käynnistää ja pitää yllä. Hän kehitti kaksi viettiteoriaa: ensimmäisessä on yksi perusvietti eli libido, joka on luonteeltaan seksuaalinen ja jossa on erilaisia osaviettejä. Toisen teorian mukaan on olemassa kaksi perusviettiä, elämänvietti ja kuolemanvietti. Kuolemanvietin ajatus lähti toistamispakosta, elämänvietti taas sisältää minä- ja kohdelibidon. Freudin mukaan vietit ovat olemassa ihmisen syntymästä lähtien ja ne ilmentävät itseään erilaisina johdannaisina, kuten tunteina. Vietillä on aina pyrkimys kohdistua ja kiinnittyä johonkin. 

 

Viimeisenä teoriana on toimintojen typologia eli rakenneteoria. Siinä on kolme tasoa: tiedostamaton Se, tietoinen Minä ja Yliminä. Tiedostamaton on ensisijainen muihin tasoihin nähden, tietoinen ohjaa rationaalista toimintaa ja yliminä sisältää ympäristöstä opittuja toimintamalleja ja arvomaailman. Yliminä alkaa kehittyä 3-4 vuoden iässä. 

 

Ennen Freudin käsittelyä lukupiirissä katsoimme kukin viime vuonna julkaistun elokuvan ”A Dangerous Method”, joka on tositapahtumiin perustuva kertomus psykoanalyysin synnystä. Elokuva kertoo psykologi Carl Jungin ja hänen oppi-isänsä Freudin sekavasta suhteesta nuoreen venäläiseen naiseen, Sabina Spielreiniin. Jung ottaa mieleltään sairaan Spielreinin hoitoonsa ja pyrkii parantamaan tämän psykoanalyysin keinoin mutta ajautuu samalla suhteeseen tämän kanssa. Myös Freud joutuu Spielreinin lumoihin ja kun miehet vielä ajautuvat tieteelliseen erimielisyyteen on välirikko varmistettu. Lukupiirimme mielestä elokuvassa oli kiehtovinta se, miten Freudin teoria elää yhä nykypäivänä – tuskin kenestäkään muusta sosiaalipsykologian suunnannäyttäjästämme on tehty elokuvaa. Elokuva maalasi myös kiinnostavan henkilökuvan Freudista. Hän oli kiihkeä tieteen tekijä, joka ei tehnyt kompromisseja mielipiteissään ja puolusti omaa kantaansa viimeiseen asti. Elokuvassa miesten välirikon syynä oli se, että Freud ei hyväksynyt Jungin esittämää ajatusta magiasta. Ryhmämme mukaan tämä oli hieman ristiriitaista sen Freudin ajatuksen kanssa, että tositapahtumaa merkityksellisempää olisi kokemuksen tunne. Elokuvan lopussa kerrottiin, että Jungin ja Freudin välirikon jälkeen Jung sai hermoromahduksen menetettyään tärkeän ystävän ja mentorin. Freud ei kuitenkaan juuri kärsinyt tästä välirikosta vaan jatkoi toimintaansa entiseen malliin. Mielestämme tämäkin kertoi paljon hänen vahvuudestaan ja äärimmäisestä määrätietoisuudestaan tieteen tekijänä. Ilmeisesti sama jääräpäisyys periytyi Freudin tyttärelle, sillä myös tällä oli vaikeuksia pysyä väleissä tiedekollegoidensa kanssa. Aiheeseen lähes liittyen pohdimme myös, oliko Freudin uran luominen vaikuttanut hänen suhteeseensa lapsiinsa, sillä vain yksi hänen kuudesta lapsestaan seurasi isäänsä psykologian kentälle.

- Lilli

Kenneth Gergen (1935- )

Yhdysvalloissa sosiaalipsykologia on pitkälti nimenomaan kokeellista sosiaalipsykologiaa ja psykologian aputiede, minkä lisäksi tutkimus on paljon Eurooppaa yhteneväisempää. Gergenin tapauksessa onkin oleellista muistaa, että tämä on amerikkalainen, sillä vaikka tämän ideat eivät Euroopassa olleet mitenkään vallankumouksellisia, Yhdysvalloissa hän poikkesi täysin valtavirtapsykologian piiristä. Gergen tunnetaankin ääri-konstruktionismista juuri sen vuoksi, että sosiaalipsykologia on pohjimmiltaan varsin Amerikka-keskeinen tieteenala. 

Gergen tunnetaan kokeellisen sosiaalipsykologian kriitikkona sekä konstruktionistisen ja postmodernin sosiaalipsykologian johtohahmona. Tämän mukaan tutkimuksen keskeisin arvokriteeri on keskustelun herättäminen ja käytännöllisyys. Gergen kritisoikin vahvasti perinteisten kokeellisten tutkimusten tulosten yleistettävyyttä sanoen, että tutkimustulokset ovat aina kiinni tutkimuksen kontekstissa. Tämän vuoksi laboratorio-olosuhteissa tehdyn kokeen havainnot eivät välttämättä päde oikeassa elämässä, ja 1930-luvun testitulokset eivät päde 1980-luvun yhteiskunnassa, sillä tutkimustulokset ovat aina aikaan ja kulttuurin sidoksissa ja niitä myös tulkitaan näiden perusteella. Gergenin keskeisimpiä kritiikin kohteita onkin juuri tutkijan asema, sillä tämän mukaan tutkijat automaattisesti tulkitsevat tutkimuksiaan oman arvomaailmansa läpi, sulkien pois siihen sopimattomat teoriat. Tutkijan arvomaailma taas on muotoutunut tämän kulttuuritaustan ja tämän elämän ajanjakson pohjalta, joten 2000-luvulla New Delhissä asuva hindutaustainen tutkija omaa mitä todennäköisemmin eri arvomaailman kuin Dublinissa 1950-luvulla opettava protestanttitaustainen irlantilaisprofessori. Gergen on myös kritisoinut tutkijan roolia tiedottajana ja yhteiskunnallis-moraalisena toimijana, sillä kun sosiaalipsykologiset tutkimukset ja tutkimusmenetelmät päätyvät suuren yleisön tietoon, tulee tutkimusten toisintamisesta mahdotonta tulosten muuttuessa epäluotettaviksi. On näet hyvinkin mahdollista, että kun koehenkilöt tietävät kokeen todellisen tarkoituksen nämä pystyvät vääristelemään vastauksiaan ja reaktioitaan.

Sosiaalisen konstruktionismin perusaate on, että tieto on sosiaalisesti epistemologista, eli sosiaalisesti neuvoteltua. Tällä Gergen tarkoittaa, että ihmisten ollessa sosiaalisessa vuorovaikutuksessa keskenään nämä samalla kehittävät olemassa olevaa tietoa eteenpäin tai rakentavat uutta tietoa. Tämä johtuu kielenkäytön roolista aktiivisena sosiaalisena toimintana: saman asian voi ilmaista useammalla eri tavalla tilanteesta ja henkilöstä riippuen. Kielen luonteella on tässä oma roolinsa, sillä niin kauan kunhan puhuja noudattaa puhuttavan kielen kieliopillisia sääntöjä, voi tämä suhteellisen vapaasti muokata ajatuksensa puheeksi. Kaikki ymmärtämisen tavat ovat myös sosiaalisen toiminnan tulosta, koska ymmärtäminen perustuu sekä arkiseen että tieteelliseen tietoon. Toinen merkittävä Gergenin sosiaaliseen konstruktionismiin liittyvä aate onkin juuri erityisesti kielellisen toiminnan, mutta myös muun sosiaalisessa maailmassa tapahtuvan vuorovaikutuksen nostaminen tutkimuksen pääkohteeksi. 

Sosiaaliseen epistemologiaan liittyy kuitenkin myös kontekstin huomioon ottaminen, sillä Gergenin mukaan vasta tutkija itse luo tarkasteltavan ilmiön käyttämillään käsitteillä. Tieteelliset teoriat eivät tämän vuoksi päde oikeassa elämässä. Kuitenkin teoriat itsessään määrittävät relevantin aineiston eikä aineisto teoriaa, mutta jokaisen teorian mahdolliset sivutuotteet on Gergenin mukaan syytä huomioida tutkimusraporttia kirjoittaessa. Jos siis tutkitaan Väli-Amerikan alkuperäiskansoja ja verrataan näiden elämää alueen eurooppalaisperäiseen väestöön, on tutkijan käyttämillä termeillä oma roolinsa sen mielikuvan luomisessa, jonka tutkimuksen lukeva ihminen saa. 

Gergenin ajatukset tutkijan roolista ovat verrattavissa Harold Garfinkeliin, jonka mukaan tutkijan kuuluisi unohtaa omat sosiaaliset oletuksensa ja pyrkiä olemaan tabula rasa tutkimustuloksia analysoidessa. Gergen painottaa tutkijan itsereflektiota, mutta samalla myöntää ettei ole olemassa täysin objektiivista ja tutkimuskohteen ulkopuolelle jäävää tutkija-asemaa, vaan olipa tutkimuksen kohteena mikä tahansa aihe ei tutkija pysty täysin irrottautumaan omasta kulttuuritaustastaan vaikka ihanteena onkin ”kirjailijan kuolemana” kirjallisuudessa tunnettu ”tutkijan kuolema”. Tällä tarkoitetaan pyrkimystä kirjoittaa mahdollisimman objektiivisesti, ilman että kirjoittajan oma näkemys paistaa tekstistä läpi. Tutkijan roolista päästäänkin eteenpäin Gergenin toiseen suureen alaan, postmoderniin sosiaalipsykologiaan. Tämä sosiaalipsykologian laji jakaakin paljon ideoita postmodernin kirjallisuuden kanssa, ja vaikka ryhmämme yleinen mielipide Gergenin teoriasta ja postmodernismista ylipäänsäkin oli se, että emme sitä ymmärtäneet ja varsin korkealentoiselta vaikuttaa, keskustelua aiheesta kuitenkin syntyi. Gergenin teoriahan on, että modernin tietoliikenneyhteiskunnan synnyn myötä ihmiset ovat liiallisen sosiaalisen stimulaation alla, johtaen yksilön kokemuksen muuttumiseen omasta itsestään ja muista ihmisistä. Koska ihmisillä ei enää ole vakituista paikkaa yhteiskunnassa ja nämä törmäävät päivittäin uusiin ihmisiin, ei yksilön minuuskaan ole enää vahvasti koossa pysyvä ja aina samanlainen, vaan minuus joutuu adaptoitumaan erilaisiin tilanteisiin päivän mittaan. Ihmisen minuus onkin Gergenin mukaan miehitetty erilaisilla käyttäytymis- ja identiteettimalleilla. Lisääntyneen sosiaalisen stimulaation, johon Gergen laskee esimerkiksi mielipiteet, tiedon ja ärsykkeet, vaikutuksesta raja autenttisten ja näyteltyjen tunnereaktioiden välillä on kaventunut ja fakta ja fiktio ovat alkaneet sekoittumaan. Ärsykkeisiin kuuluvat esimerkiksi televisio-ohjelmat ja elokuvat, joita katsoessaan ihmiset voivat alkaa kopioida näkemiään käyttäytymismaneereita. Tämän seurauksena liioitellut tunneilmaukset, kuten elekielen käyttö, lisääntyvät kulttuureissa joissa niitä ei perinteisesti käytetä. Tällaista tekniikkaa käyttävä ihminen ei kuitenkaan itse välttämättä kykene havaitsemaan milloin tämä todella tarkoittaa kaikkea sitä tunteiden vuolatusta jonka saa aikaan, ja milloin tämä itse asiassa vain näyttelee reaktiotaan korostaakseen tunteitaan. 
 

Tässä vaiheessa ryhmämme alkoi väittää vastaan. Gergenin teoria minuuden häilyvyydestä ei mielestämme toimi, sillä olemassa on oltava edes jonkinlainen minän ydin, jonka pohjalta muu vaihtuva ja rooleja ottava minuus rakennetaan. Heräsi kysymys onko yksilöä ja minuutta edes olemassa, jos ei ole olemassa muuttumatonta minuuden ydintä. Olimmekin enemmän Garfinkelin kannalla minän luonteesta, sillä refleksiivisyyden idea selittäisi ihmisten käyttäytymistä paremmin kuin valtava määrä käyttäytymismalleja. Kuten eräs ryhmäläisemme sanoi, tilanteen tiedostaminen ja siihen adaptoituminen ei ole mikään maaginen silmänräpäyksessä tapahtuva muutos, vaan tilanteen arvioimiseen kulutetaan oma aikansa. Kommentoimme myös Gergenin emootioiden tutkimiseen liittyvää pohdintaa, sillä Gergenin mukaanhan emootioita kuuluisi tutkia niiden vuorovaikutuksellisten merkitysten kautta eikä suinkaan yrittää tutkia emootioita itsestään. Tämän mukaan henkilökohtaisten tunteiden lisäksi on myös olemassa kollektiivisia ja julkisia tunneilmaisun muotoja, artikkelissa tästä käytettiin esimerkkinä prinsessa Dianan kuolemaa. Ryhmässä pohdimme miten emootioita ylipäänsä voi tutkia, ja onko olemassa universaaleja tunteidenilmaisun keinoja vai ovatko sekä yksityiset että kollektiiviset tunteenilmaisut kulttuurisidonnaisia. Kollektiivisuus ainakin on mitä todennäköisemmin kulttuurisidonnaista, sillä samankaltaisista tapahtumista voi syntyä maailmalla hyvinkin erilaiset reaktiot tai niihin ei välttämättä reagoida laisinkaan. 

Gergenin postmoderniin sosiaalipsykologiaan kuuluu myös, että yhtä ainoaa oikeaa totuutta ei ole, vaan on olemassa monia mahdollisia perspektiivejä. Kaikki tämänhetkiset totuuksina pidetyt näkökannat ovat neuvottelun tulosta, ja nekin ovat kulttuuri- ja aikasidonnaisia. Universaaleja ja ajattomia totuuksia ei Gergenin mukaan voi olla olemassa koska yhteisöt muuttuvat historiallisten tapahtumien myötä. Jos muinais-Egyptissä yleisesti uskottiin faaraon olevan jumala, oli tämä oman aikansa totuus. Nyky-Egyptissä kukaan tuskin pitää johdossa olevia henkilöitä jumalina. Toinen esimerkki tästä voisi olla perheen käsitys. Länsimaisessa näkökulmassa perhekäsitykseen sisältyy yleensä vanhemmat, lapset ja joissain maissa isovanhemmat, mutta muualla siihen sisälletään myös tädit, sedät, serkut, muut sukulaiset ja tutut ihmiset. Ei siis ole olemassa yhtä universaalia perhekäsitystä. Toisaalta taas Gergenin totuus-käsite tuntuu kuuluvan, että asiasta voi tulla totta jos väite on uskottava ja tarpeeksi hyvin perusteltu. Tällä tavalla Englannin Rikhard III:n maine tuhottiin tämän kuoleman jälkeen uuden hallitsijasuvun noustua valtaistuimelle, sillä kun kaikki tämän tavanneet ihmiset olivat kuolleet kukaan ei enää voinut kertoa totuutta ja täten uudesta tulkinnasta tuli virallinen ”totuus”. Rikhard III:han tunnetaan Shakespearen ansiosta köyryselkäisenä ja katkerana miehenä joka määrää 10- ja 12-vuotiaat veljenpoikansa murhattaviksi saadakseen kruunun itselleen. Vasta 1900-luvun puolivälissä selvisi, että tämän muotokuvia oli muokattu kauan niiden valmistumisen jälkeen ja että tämän roolia kruununperillisten surmaamisessa on hyvinkin saatettu liioitella. Shakespearen esittämä totuus on kuitenkin paljon mielenkiintoisempi kuin todellisuus, joten ihmiset mieluummin hyväksyvät näytelmäversion.

Jo tämän tekstin alussa sanoin Gergenin amerikkalaisuudella olevan suuri merkitys tämän tunnettavuudelle. Gergenia kohtaan esitetty kritiikki pohjaakin paljolti postmodernismin luonteeseen ja tämän kyvyttömyyteen tarjota uusia tutkimusmenetelmiä kritisoimansa kokeellisen sosiaalipsykologian tilalle. Jos Gergen vaikuttaisi Euroopassa tästä ei olisi todennäköisesti tullut yhtä selkeästi omanlaista hahmoa, vaan Gergen olisi vain yksi teoreetikko muiden joukossa, mutta toisaalta Gergen olisi myös voinut tuoda ideansa toisin esille. Hänen sosiaalisen konstruktionismin ja postmodernin sosiaalipsykologian teorioillaan on kuitenkin ollut oma vaikutuksensa alaan herättäessään keskustelua tutkijan roolista, tutkimuskäytäntöjen uudelleensuunnittelusta ja tiedon luonteesta.

- Saara K.

Arlie Russell Hochschild (1940- )

Arlie Hochschildin valintaan liittyi niin ikään ensi silmäyksellä hyvin konkreettinen sosiaalipsykologia. Hänen teoriansa ja esimerkkinsä ovat vahvasti arkielämän kokemuksiin liittyviä. Olen myös itse tehnyt asiakaspalvelutyötä useita vuosia, jolloin Hochschildin esittelemät teoriat emotionaalisesta työstä oli helppo omaksua. Sosiaalipsykologian(kin) tieteentekijöistä valitettavan suuri osa on ollut miehiä, ja tästäkin syystä oli mielekästä valita vapaavalintaiseksi artikkeliksi nimenomaan naistutkijasta kertova sellainen. Eikä Hochschild syyttä ole päätynyt tähän teokseen yhdeksi sosiaalipsykologian suunnannäyttäjäksi. Hochschildin työn saranakohtana on näyttää, kuinka nykykapitalismin markkinamekanismit muuttavat ja kuinka taas ihmiset itse muokkaavat uudelleen sellaisia elämän ja kokemisen alueita, joita yleensä pidetään yksityisinä tai työelämän ulkopuolisina. Hochschildin teoriat ovat myös siitä mukavia, ettei niitä tarvitse soveltaa nykypäivään, koska ne ovat suoraan juuri sieltä. Työn emotionaalinen puoli on jatkuvasti yhä tärkeämmässä roolissa, ja siihen nähden tästä puhutaan yllättävänkin vähän.

Hochschild käyttää esimerkkeinään lentoemännän ja perintätoimiston työntekijän työnkuvia. Esimerkiksi lentoemännän työ on samaan aikaan sekä fyysistä, henkistä että emotionaalista. Emotionaalisella työllä Hochschild tarkoittaa sitä, että ihmisen täytyy myös hallita tunteitaan ja esittää tiettyä persoonaa työn vaatimalla tavalla. Hochschildin tavoitteena on luoda teoriaa, jonka avulla voi näyttää kuinka instituutiot kuten
isot yritykset käsittelevät ihmisiä, eivät vain valvomalla heidän käyttäytymistään vaan valvomalla myös tunteita. Hochschild jakaa emotionaalisen työn kahteen osaan: uutta luovassa emotionaalisessa työssä tiedollinen mielenkiinto on saada aikaan haluttu tunne, jota alunperin ei ollut olemassa, kun taas alistavassa emotionaalisessa työssä mielenkiinto on tunteessa, joka alun pitäen on läsnä tilanteessa, mutta on siihen sopimaton. Yksi emotionaalisen työn piirteistä on se, että sekä työnantaja että työntekijä siirtävät tunteita yksityiseltä alueelta julkisen alueen käyttöön palkkatyöhön.

Suurin osa ryhmämme jäsenistä oli toiminut jonkinlaisessa asiakaspalvelutyössä, jossa emotionaalisen työn luonne näkyy parhaiten. Asiakkaat ja ihmiskontaktit, jotka ovat myös työn voimavara, ovat myös helposti se osatekijä, joka työssä kuluttaa eniten. Tämä siksi, että työn emotionaalinen puoli on raskasta toteuttaa. Asiakaspalveliljalla ei saa olla huonoja päiviä. Oli oma mielentilasi mikä tahansa, asiakaspalvelija on aina ystävällinen, iloinen ja hymyilevä. Tämä tunteiden ristiriita aiheuttaa sen, että asiakaspalvelutyö on välillä erittäinkin raskasta.

Toinen Hochshildin mielenkiintoisista teorioista olikin sukupuolistrategiat ja aikasiteen. Sukupuolistrategialla Hochschild tarkoittaa naisten ja miesten toimintastrategioita parisuhteissa. Molemmat sukupuolet pyrkivät sopeutumaan toisiinsa siltä osin, mitä he ajattelevat, mitä tuntevat ja miten he toimivat. Se, miten naiset ja miehet ajattelevat naisista ja miehistä ja parisuhteista yleensä, muodostaa ideologian sukupuolesta, jolla on kulttuuriset juurensa. Nämä ajatukset, tunteet ja toimineta saattavat olla ristiriidassa keskenään. Aikasiteellä Hochshild kuvaa tilannetta, jossa ihmiset haluaisivat enemmän aikaa perheelle ja kodille kuin työ antaa myöten, mutta samaan aikaan he eivät ole valmiita työajan lyhennykseen, vaikka se olisi mahdollista.

Varsinkin aikasiteestä on julkisuudessakin puhuttu paljon viime vuosina, ja downshifting on elämäntyylinä ollut paljon esillä. Downshiftaaminen tarkoittaa siis elämän leppoistamista tai kohtuullistamista. Elämänasenteen tarkoituksena on parantaa elämänlaatua vähentämällä työntekoa ja kulutusta. Tämä voidaan nähdä nuorten aikuisten vastalauseena nyky-yhteiskunnan materialistista ja suorittavaa ajatusmallia kohtaan. Kuitenkin suurille ikäluokille työnteko näyttäytyy erilailla kuin nuorille. Esimerkiksi Suomessa sota-ajat näkyvät edelleen työmoraalissa erittäin paljon. Myös lama-ajan suurtyöttömyydet vaikuttavat nimenomaan suurien ikäluokkien asenteisiin, sillä nuoret aikuiset eivät ole tätä aikaa työntekijöinä seuranneet - korkeintaan lapsina. Ehkäpä kuitenkin työllisyystilannettakin saisi parannettua, mikäli työaikaa jaettaisiin useammalle työntekijälle.

- Hanna

Erving Goffman (1922-1982)

Erving Goffman oli ensimmäinen sosiaalipsykologian suunnannäyttäjä, josta kokoonnuimme keskustelemaan lukupiirissämme. Itselleni Goffman oli tuttu jo aikaisemmin, ja olin hänen teorioistaan kiinnostunut. Siispä olin valinnut hänet alustettavaksi pakollisten viiden suunnannäyttäjän listalta. Erving Goffmanissa ja hänen teorioissaan kiinnostavinta - ainakin itselleni - ovat niiden käytännönläheisyys ja arkisuus. Näin ollen sosiaalipsykologia näyttäytyy juuri tavallisten ihmisten elämässä, ja teorioita on helppo ymmärtää esimerkkien avulla. Siispä päädyinkin alustuksessani näyttämään seuraavan videon, jonka on tehneet yhdysvaltalaisopiskelijat Goffmanin roolityöteoriaa havainnoidakseen.

Tälläinen video olisi ollut kohtuullisen helppo toteuttaa myös itse, mutta ajan puutteen vuoksi tyydymmekin esittämään tämän myös lopputuotoksessamme. Videon avulla pääsimmekin käsittelemään Goffmanin yhtä tärkeimmistä teorioista: roolityötä. Erving Goffman on impressionistisen sosiaalipsykologian mestari. Hänen ehkä tunnetuin teoksensa suuren yleisön piirissä on The Presentation of Self in Everyday Life (1959). Tässä Goffman käyttää teatteri-vertausta jokapäiväisestä elämästämme. Elämämme koostuu siis sosiaalisen elämän näyttämöistä, joissa ihmisellä on erilaisia rooleja ja identiteettejä. Nämä ovat vuorovaikutuksesa jatkuvastu muuttuva asia - ei sisäinen ominaisuus, vaan esitys, jotain mitä ihminen käyttäytymisensä kautta tarjoaa muille. Goffman käyttää myös muuta teatterimaailmaan liittyvää sanastoa havainnollistaakseen teoriaansa. Esimerkiksi kotia (tai muuta vastaavaa paikkaa) Goffman kutsuu takahuoneeksi, jossa pääsee rentoutumaan ja olemaan henkilökohtaisemmassa roolissaan.

Lukupiirissämme keskustelimme Goffmanin kohdalla paljon nimenomaan roolityön teoriasta. Ajatus siitä, että koko elämä olisikin vain erilaisten roolien näyttelyä, kuulostaa melko raadolliselta. Samaan aikaan kuitenkin jokainen luonnollisesti tunnusti erilaisten roolien omaksumisen monissa tilanteissa. Löysimme itsestämme useampia erilaisia rooleja, joista muutaman mainitakseni: äiti (äidilläkin oli monta roolia), asiakaspalvelija, opiskelija, kaveri. Pohdimme kuitenkin sitä, että onko erilaiset roolit jotenkin välttämättä niin huono asia, kuin miltä se Goffmanin teoriassa kalskahtaa. Elämä saattaisi olla hieman erikoista, mikäli käyttäytyisimme kaverimme syntymäpäiväjuhlilla täysin samaan tapaan kuin esimerkiksi virallisessa työhaastattelussa. Voisiko kuitenkin olla niin, että ihmisen erilaiset roolit yhdessä tekevät ihmisen identiteetin, joka siis sisältäisi useita eri rooleja. Itse en ainakaan tunnusta näytteleväni mitään roolia, mutta useampia sellaisia minulta löytyy.
 

Ryhmämme koostuessa pelkästään naisista päädyimme keskustelemaan myös naisten erilaisista rooleista nyky-yhteiskunnassa. Tänä päivänä kun naisen tulisi osata näytellä useita eri rooleja samanaikaisesti, mitä on esitetty osaksi burn out -tilanteiden ja mielenterveysongelmien syntyä. Nykyaikaisen lähestymistavan Goffmanin roolityöteorialle on löytänyt myös Saara Töyssy, joka on Pro Gradu -tutkielmassaan Harkittu minuus - Sosiaalinen media identiteetin rakentamisen ympäristönä tarkastellut roolityön käsitettä tietoisen minuuden rakentamisessa muun muassa Facebookissa. Vaikka kyseessä on tiedotusopin tutkielma, käsittelee se selkeästi myös sosiaalipsykologian aineksia. Työssään hän viittaa myös Gergenin postmodernin minuuden käsitteeseen. Tästä itseasiassa lähtikin idea julkaista lukupiirin tuotokset blogissa - sosiaalinen media on viime päivinä ollut yksi sosiaalipsykologian suosituista tutkimuskohteista.

Vaikka lukupiirikeskustelumme liittyikin paljolti mielenkiintoiseen roolityöteoriaan, Goffmanista puhuttaessa ei kuitenkaan voi olla mainitsematta myös muusta vuorovaikutusjärjestyksestä. Sosiaalisella vuorovaikutuksella Goffman pitää sitä kaikkea, mitä tapahtuu silloin, kun kaksi tai useampia ihmisiä on fyysisesti läsnä toistensa kanssa. Sen ymmärtämisen lähtökohtana on jaetun läsnäolon luoma sosiaalinen tilanne sellaisenaan. Kasvokkaiset vuorovaikutustilanteet perustuvat jaettuihin normeihin.

Teoksessaan Kehysanalyysi (1974) Goffman kertoo teoriastaan, jonka mukaan kaikki tapahtumat, joihin osallistumme tarvitsevat jonkin perustavan ymmärtämisen avaimen - vastauksen kysymykseen: "mitä on tekeillä?". Tätä avainta, vastausta kysymykseen, Goffman kutsuu kehykseksi. Tilanteessa voi olla monta eri kehystä, mutta ihminen valikoi havaitsemistaan ja havaitseekin vain ne asiat, jotka ovat kehyksen kannalta relevantteja. Usein kehykset ovat tilanteessa päällekäin. Kehysteoriankin kohdalla puhuimme äitiydestä, ja siitä, minkälaisia kehyksiä se asettaa tilanteille. Vaikkapa tilanne, jossa lapsi on tehnyt jotakin aikaisemmin kiellettyä, ja satuttanut itsensä: äidin täytyy samaan aikaan toimia niin vastuullisen vanhemman että huolehtivan äidin kehyksissä. Tämä kehysten vaihteleminen voikin olla useissa tilanteissa vaikeaa.

Kasvojen suojelu on Goffmanin teoria, joka on muodostunut jo arkipäivässäkin tunnetuksi ilmiöksi. Kasvoilla Goffman viittaa henkilön sosiaaliseen arvoon. Kasvotyöllä Goffman tarkoittaa molemminpuolista kasvojen suojelua. Helppo esimerkki tästä on vaikkapa tilanne, jossa ihminen nauraa vitsille, jonka toinen kertoo, vaikka ei oikeastaan olisikaan pitänyt tätä kovinkaan hauskana. Kasvotyötä tehdään kaikkialla maailmassa, mutta varsinkin Aasiassa kasvotyöllä on tärkeä tehtävä vuorovaikutusjärjestyksen ylläpitämisessä. Lukupiirimme jäsen Vilhelmiina onkin paraikaa Kiinassa, ja toivottavasti tuo mukanaan henkilökohtaisia sosiaalipsykologisia kokemuksia myös kasvotyöstä.

- Hanna

Leon Festinger (1919-1989)

Leon Festinger (8. toukokuuta 1919 – 11. helmikuuta 1989) oli sosiaalipsykologi New Yorkista. Hänestä tuli kuuluisa kognitiivisen dissonanssin (tiedollisen ristiriidan) teoriastaan. Kognitiivinen dissonanssi on psykologian termi, jolla tarkoitetaan kahden ristiriitaisen kognition kokemista. Kognitiolla voidaan tarkoittaa mitä tahansa tajunnan osa-aluetta kuten asennetta, emootiota, käsitystä tai käyttäytymistä. Teorian mukaan kognitiivinen dissonanssi syntyy silloin, kun ihmisen tiedot ja asenteet ovat ristiriidassa. Ihminen pyrkii vähentämään kognitiivista dissonanssia muuttamalla käyttäytymistään. Esimerkiksi verovilppiä paheksunut ihminen lopettaa paheksumisen itse verovilppiä tehtyään. Maallikon termein asiaa voisi kuvata epämiellyttävänä jännitteenä, joka tulee kahdesta keskenään ristiriitaisesta ajatuksesta samaan aikaan. (Wikipedia)

Talvella 2013 alkoi ensimmäinen koulutusuudistuksen jälkeen uudistettu ns. sosiaalipsykologian peruskurssi - SOS4.2 Sosiaalipsykologia. Kurssin luennoilla käsitellään sosiaalipsykologian perusteita professori Johanna Ruusuvuoren johdolla. Lisäksi kurssisuoritukseen kuuluu lukupiiri teoksesta Sosiaalipsykologisia suunnannäyttäjiä (Hänninen, Partanen & Ylijoki (toim.) (2001)). Luentoja sekä lukupiirityöskentelyä tuutoroi Aku Kallio. Tämän blogin tarkoituksena on kirjata niitä ajatuksia ja keskusteluja, joita tarkastelun alla oleva teos on saanut aikaan Festinger-ryhmässä.

Ryhmämme on toiminut siten, että viikoittain joku ryhmämme jäsenistä on alustanut kaksi suunnannäyttäjää - yhden pakollisesta listasta sekä yhden vapaavalintaisen, josta on itse ollut kiinnostunut. Näiden alustuksien pohjalta olemme kokoontuneet keskustelemaan suunnannäyttäjien ajatuksista ja teorioista, minkä jälkeen ajatukset on koottu yhteen tähän blogiin. Olemme pyrkineet vapaamuotoisuuteen niin keskusteluissa kuin lopputuotoksissammekin, ja haluammekin näin osoittaa, miten sosiaalipsykologiset teoriat liittyvät vahvasti arkipäiväiseenkin vuorovaikutukseen.